Yksityiskohtaista tietoa Karjalaisten sijoittumisesta kunnittain saa mm. Leo Paukkusen kirjoittamasta tutkimuksesta: SIIRTOKARJALAISET NYKY-SUOMESSA, ilmestymisvuosi 1989. Tutkimus on Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen tutkimuksia.

Luovutetun Karjalan kartta

 

Antrea

Antrean halkaisevat luoteis-kaakkoisuunnassa Vuoksi ja lounais-koillissuunnassa Viipurin – Käkisalmen maantie sekä Viipurin – Sortavalan rautatie. Antrean risteysasemalta haarautuu rautatie Imatralle. Viipuriin on kirkonkylästä 40 km. Naapurikunnat ovat etelässä Heinjoki ja Viipurin mlk, lännessä ja luoteessa Jääski, pohjoisessa Kirvu, idässä Vuoksenranta ja kaakossa Äyräpää. Antrea oli maatalousvaltainen kunta, jossa teollisuutta edustivat Itä-Suomen raakasokeritehdas, sahat, myllyt, kutomot ja kivilouhimot. Myös liikenne, rautatiet ja aikaisemmin myös laivaliikenne tarjosivat työpaikkoja.

Antrea perustettiin v.1724 Uudenkaupungin rauhassa (v.1721) Jääsken Venäjän puolelle jääneestä osasta. Pitäjässä oli v.1939 vajaat 9000 asukasta. Sodan jälkeen uusiksi antrealaisten asuinpaikoiksi tulivat Riihimäen ja Hämeenlinnan välillä olevat Etelä-Hämeen kunnat Hämeenlinna (Vanaja), Janakkala, Hausjärvi, Loppi ja Riihimäki. 10.000 vuotta vanhan Antrean verkon löytöpaikka joutui v.1924 erotettuun Vuoksenrannan kuntaan.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Antrea kuvina

Antrean kartta

Harlu

Harlun seurakunta määrättiin perustettavaksi Senaatin päätöksellä 4. huhtikuuta 1916 ja muodostettiin v.1918. Siihen liitettiin Sortavalan maaseurakunnan itäiset kylät sekä Ruskealan kaakkoiskulma. Kunnallisesti itsenäiseksi Harlu tuli vuoden 1922 alusta.

Pinta-ala ilman vesiä oli 163 km2 ja vesistöineen 300 km2, suurin pituus pohjoisesta etelään 24 km ja leveys idästä länteen 16 km. Asukasmäärä oli kirkonkirjojen mukaan v.1921 4655 henkeä, asukastiheys 28 h/ km2.

Kyliä oli 9: Harlu, Heinäjoki, Honkakylä, Häyskynvaara, Joensuu, Läskelä, Paussu, Tenjärvi ja Vehkalahti.

Kansakouluja oli 8: Läskelän (aloitti v.1882), Hämekosken (v.1898), Harlun (v.1900), Joensuun (v.1900), Häyskynvaaran (v.1905), Paussun (v.1911), Heinäjoen (v.1914) ja Läskelän (v.1918).

Pitäjän länsiosaa hallitsevat korkeat, jyrkkärinteiset vuorijonot, joiden välisissä rehevissä laaksoissa oli harvaa asutusta. Harlun olemassaolo itsenäisenä kuntana perustui Jänisjärvestä Laatokkaan laskevan 24 km pitkän Jänisjoen varaan. Eteläpuolen asukkaat kutsuivat sitä myös Läskelänjoeksi, mikä on myöhäsyntyinen, teollistumisen yhteydessä käyttöön otettu nimi.

Vanhoissa verokirjoissa on yleisimpänä nimenä Jananus- tai Janasjoki (kun venäjänkielessä ei ole jäniksen ä-kirjainta). Se on siis myös nyt QNANUS = JANANUS. Jänisjokivarsi oli tuhannen vuoden ajan yksi Laatokan pohjoiskärjen kolmesta turkiskauppaväylästä (toiset Kiteenjoki Sortavalasta länteen ja Tohmajoki pohjoiseen).

Alajuoksulta on löydetty useita kivikautisia asumuksia kalastuskelpoisten koskien tuntumasta.Joen suulla ja lähisaarilla on puolenkymmentä rautakauden muinaislinnaa 800-1300-luvuilta.

Paikannimet Rautakangas ja Rautalahti periytynevät siltä ajalta. Rautalahden niemi voi juontua myös siitä, että pohjoisesta (mm. Möhkön rautaruukista) hevosrahtina tuotua rautaa lastattiin siellä lotjiin ja laivoihin. Kalastus lienee ollut vahvimmillaan 500 vuotta sitten. Vatjan viidenneksen verokirjan (v.1500) mukaan lähikylissä mm. Mäkisalossa ja Tulolassa oli tiheä kalastaja-asutus.

Janasjoen suulla – nykyisessä Läskelän joensuussa – oli silloin kalastamo, jossa siika- ja lohisaalis suolattiin tai kuivattiin etelään vietäväksi. Jokivarsi on viljavaa tasankoa, jota kaskettiin jo 1000 vuotta sitten. Silloin oli myös karjaa, jonka rehunsaantiin viittaa paikannimi Heinäjoki. Peltoviljely ja sen mukana kiinteä asutus vakiintui 1300-luvulla.

Jänisjoen yhteenlaskettu putouskorkeus niskasta suuhun on 62 m. Korkeanveden aikana joki kuljettaa Laatokkaan 92 m3 vettä sekunnissa, keskiveden aikana 36 m3, matalanveden aikana 29 m3. Matkalla on toistakymmentä koskea, joista osa riittävän suuria teollisuuden voimanlähteiksi. 1780-luvulla Läskelään perustettiin vesivoimalla käyvä saha.

Suurenmoisimmat ovat maisemat Pötsövaaran tienoilla. Jopa 50 – 60 m korkeine, äkkijyrkkine ja usein rikkonaisine vuorenseinämine tekevät tienoot jylhän vaikutuksen. Valtavia näköaloja avautuu vuoriseudun huipuilta. Koko Laatokan pohjoisosa saarineen, salmineen ja selkineen siintää etelässä ja kauimpana häämöttävät taivaanrannalla Valamon kalliot.

Idässä kantaa katse yli rikkonaisten vuorien, joiden takana leviää synkkiä salomaita, lännessä avautuu rajattomia metsiä ja pohjoisessa erottuvat metsien takana Jänisjärven selät. Kirkkaalla säällä saattoi Pötsövaaran kolmionmittaustornista nähdä Sortavalan kaupungin sekä Impilahden, Suistamon, Pälkjärven ja Ruskealan kirkot.

Rannikolla ja paikoin sisämaassa vaahtera, lehmus ja jalava muodostavat haapojen, koivujen ja kuusien joukossa lehteviä metsikköjä ja aluskasvillisuus (ukonhattu, sananjalka) on niin korkeata, että aikamies siihen katoaa.

Kauppa keskittyi Sortavalaan, jonne kesäisin maitse on kirkolta 36 km, talvisin jäätä pitkin 22 km. Vientitavaroista mainittavimmat olivat tehdastuotteet ja puutavarat.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Harlu kuvina

Heinjoki

Heinjoen kunta sijaitsi Keski-Kannaksella Antrean, Äyräpään, Muolaan, Kuolemajärven ja Viipurin maalaiskunnan ympäröimänä. Pinta-ala oli 342 km2, josta peltoa ja niittyä 22%, metsää ja suota 72% sekä järviä 6 %.

Asukasluku v.1939 oli 3670 henkeä. Kyliä oli 16: Heikurila, Hevossaari, Koprala, Kämärä, Kääntymä, Kurvila, Lahdenperä, Pienpero, Pihkala, Pirilä, Pilppula, Ristseppälä, Rättölä, Savastila, Tuokkola ja Vamppala. Koulupiirejä oli 8.

Liikenneyhteydet olivat hyvät. Viipurin-Heinjoen maantie kulki pitäjän halki itä-länsisuunnassa ja jatkui Äyräpäähän. Kurvilan kylässä aivan tien vieressä on numerokivi, johon on hakattu tien valmistumisvuosi 1927. Viipurin – Valkjärven rautatie valmistui tien kanssa samoihin aikoihin. Heinjoen alueella oli kolme asemaa, Pilppula, Heinjoki ja Ristseppälä sekä Koisillan pysäkki.Viipurista Heinjoen kirkolle oli matkaa 30 km.

Rautakankaalla (Heinjoen aseman-Kämäräntien varrella) oli sotilaslentokenttä, jota venäläiset ovat laajentaneet. Pienperon ja Kämärän kylien läpi kulkee vanha Pietarintie. Heinjoen pohjoisrajalla on Vuoksi, josta Kaltovesi työntyy pitkänä ja kapeana monen salmen kautta 10 km:n matkan kohti pitäjän keskustaa. Järviä ja lampia oli kunnan alueella yli 50.

Heinjoki oli Muolaan kappeliseurakunta, joka itsenäistyi v.1869, tosin lopullinen ero tapahtui vasta v.1889. Kunta sai itsenäisen hallinnon v.1869. Pitäjän tärkein ja lähes ainoa elinkeino oli maa-, metsä- ja karjatalous sekä siihen liittyvänä myös voimakas hevostalous. Näitä edistämään oli perustettu v.1899 Heinjoen Maamiesseura ja v.1902 Heinjoen Hevosystäväin Seura. Martta-yhdistyksen toiminta alkoi v.1909.

Metsätalouden merkitys kasvoi sitä mukaa kuin kuljetusyhteydet paranivat. Turkistarhoja oli neljä. Kaupallisesti toimivia sahoja ja myllyjä oli 6-7 kappaletta. Kämärän kasvihuoneet tarjosivat työtä parhaimmillaan kolmellekymmenelle hengelle. Puusepät, sepät, nahkurit ja suutarit valmistivat tuotteitaan laajemmalle joukolle. Pitäjässä oli 9 yksityiskauppaa ja kahden osuuskaupan myymälöitä yhteensä kuusi. Rahaliikennettä hoitivat osuuskassat ja Heinjoen Säästöpankki.

Pitäjän ensimmäinen kirjasto perustettiin v.1846 ja ensimmäinen kansakoulu kirkolle v.1874. Laulu-, raittius- ja nuorisoseuratoiminta oli laajentunut jokaiseen kylään. Lotta-Svärd ja Suojeluskunta vetivät piiriinsä yhä laajempia joukkoja, samoin urheilun järjestötoiminta oli voimakkaassa nousussa.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Heinjoki-Säätiö

Heinjoki kuvina

Hiitola

Hiitola on Laatokan länsirannikon keskiosassa. Sen rajakuntina olivat Kaukola, Kirvu, Rautjärvi, Simpele ja Kurkijoki.

Asukkaita oli ennen sotia lähes 8500, kyliä 40 ja kansakouluja 15.

Hiitolan pitäjän suurin pituus luoteesta kaakkoon oli 33 km ja leveys koillisesta lounaaseen 20 km. Pinta-ala oli 464 km2, josta viljeltyä 9000 ha ja metsää 38300 ha. Sen halki virtaa Kokkolanjoki eli Hiitolanjoki, joka laskee vetensä Asilan kosken kautta Laatokkaan. Hiitolanjoki saa alkunsa Simpeleen Torsajärvestä. Toinen, Ilmeenjoki lähtee myös Simpeleen puolelta ja laskee Marjakosken ja Kaukolan pitäjän kautta Laatokkaan.

Hiitola oli rautateitten risteysasema, mikä antoi pitäjälle oman merkittävän leimansa. Aseman lähellä on luonnonnähtävyytenä 50 m korkea Linnavuori ja Laatokan rannalla kaunis Kilpolan saaristo.

Hiitola oli tyypillinen karjalainen maanviljelyspitäjä. Siellä oli vuosisadan alkukymmeninä myös vahvaa sahateollisuutta, josta mainittakoon Pekonlahdessa sijaitseva A. Ahlström Oy:n omistama Pekonlahden saha omine laivastoineen. Pitäjän alueella oli myös pienempiä sahalaitoksia, tiilitehtaita, voimalaitoksia 2 kpl jne. Ennen kaikkea on mainittava SOK:n sota-aikana rakentama Haukkavaaran tiilitehdas, joka siihen aikaan oli Euroopan uudenaikaisimpia.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Hiitola kuvina

Impilahti

Pinta-ala oli vesistöineen 904 km2. Asukkaita oli 1930-luvulla 14500, heistä runsaat puolet kuului luterilaiseen, vajaa puolet ortodoksiseen kirkkoon. Kuntaan kuului 27 kylää: Haukkaselkä, Hippola, Hunttila, Huunukka, Hättilä, Janaslahti, Kerisyrjä, Kirkonkylä, Kitelä, Koirinoja, Koivuselkä, Kokkoselkä, Kytösyrjä, Leppäsilta, Metsäkylä, Mursula, Mäkisalo, Nietjärvi, Pitkäranta, Purovaara, Ruokojärvi, Räkäli, Sumeria, Syskyjärvi, Syskyä, Uomaa ja Välimäki.

Kirkonkylä oli pitäjän hallinnon keskus, jossa oli myös useita kauppoja. Pitkäranta oli kauppalatasoinen teollisuustaajama, jossa oli mm. oppikoulu.

Tärkein elinkeino oli voimakkaasti kehittyvä maa- ja metsätalous. Teollisuus työllisti myös hyvin, erityisesti Pitkärannan saha ja selluloosatehdas. Lisäksi oli Jylhävaaran puuhiomo, Hunttilan tiilitehdas, meijeri, myllyjä, sahoja ja voimalaitoksia. Pitkärannassa louhittiin ja jalostettiin aiemmin lähinnä kuparimalmia, mutta sieltä saatiin myös rautaa, hopeaa ja tinaa. 1800-luvulla Pitkärannassa oli maan suurin pullotehdas. Välimäellä oli vuosisadan vaihteen tienoilla rautakaivos.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Viiri: Karjalan Liitto ry. v. 2007

Impilahti kuvina

Impilahden kartta

Jaakkima

Jaakkima kuului Kanta-Karjalan peruspitäjiin. Alueella oli jo takanaan Laatokan luoteisrannikon pitkä kehityshistoria, kun v.1500 Sorolan veropiirin peruskylistä muodostettiin v.1647 pitäjä.

Vesitiet tarjosivat vanhastaan sekä tärkeimmän kulkuväylän, että toimeentulon, alkoi kiinteä asuttaminenkin niiden varsilta. Alueen saarikylistä Sorolan kylä oli jo novgorodilaisajalla veronkantoalueen (perevaaran) sekä hallinnollinen, että kirkollinen keskus, jossa oli kappeli ja 3 hauta-aluetta. Siihen kuuluivat pitäjän muutkin saarikylät, Mikli ja Rukola. Lukuisat esinelöydöt, linnavuoret ja muinaislinnat viestivät myös pitäjän rannikkoalueen vanhasta asutuksesta.

Pitäjän pinta-ala oli 502 km2, suurin pituus luoteesta kaakkoon 45 km ja leveys koillisesta lounaaseen 30 km.

Asukasluku oli ennen evakkotietä 8500, vallitseva uskonto luterilaisuus. Pieni ortodoksinen seurakunta toimi Miklissä. Kansakouluja oli 16, kotiteollisuusopisto ja kristillinen kansanopisto.

Luonto merelliseltä ulapalta Salpausselkään ulottuvana on vaihteleva ja varsinkin leveä saaristovyö salmineen ja lahtineen, jylhine kallioineen ja hiekkarantoineen on kauneudestaan kuuluisa. Suurimmat saaret ovat Sorolansaari, Kylväjänsaari, Heposalo ja Puutsalo.

Suotuisan ilmaston ansiosta kasvillisuus on rehevää ja sisältää useita kasviharvinaisuuksia. Vanhan merenpohjan hedelmälliset savimultamaat viljelyyn muokattuina tarjosivat metsien, kehittyneen karjanhoidon ja ammattimaisesti harjoitetun kalastuksen kanssa hyvän toimeentulon.

Vielä 1939 asukkaista 65 % ilmoitti pääelinkeinoksi maanviljelyksen. Suurin tila oli Rauhalan kartano. Sen 993 hehtaarista oli peltoa 90 ha. Vähintään 25 pelto ha:n tiloja oli 21. Myllyt ja sahat, merkittävimpinä Annalan Saha Oy Sorolassa ja Laatokan Puu Oy:n vaneritehdas Lahdenpohjassa, edustivat pitäjän kasvavaa teollisuutta. Karjalan rata ja saman suuntaisena Viipurin-Sortavalan maantie halkovat pitäjää.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Seppo Rapo

Jaakkima kuvina

Jaakkiman kartta

Johannes

Johannes sijaitsi Viipurinlahden rannalla, Koivistonniemen suojassa. Lännen puolelta sitä reunusti vehmas tiheään asuttu saaristovyöhyke.

Pitäjän pinta-ala oli 218 km2, josta viljeltyä 4455 ha. 1930-luvulla Johannekseen kuului 23 kylää. Vuonna 1938 asukasluku oli 9368.

Monet jalopuut ja runsas kasvillisuus olivat tyypillisiä pitäjän alueella. Johanneksen mannerosan halkaisi Länsi-Kannaksen sydänseuduilta alkunsa saava Kosen- eli Rokkalanjoki, jonka jokilaaksoa seuraava asutus muodosti yhtenäisen ja kehittyneen maatalousalueen.

Maatalous, kalastus, merenkulku, teollisuus ja satamat tarjosivat työtä asukkaille. Teollisuudesta mainittakoon Hackmanin selluloosatehdas, Kirkkoniemen teollisuuslaitokset ja Rokkalan Sementtivalimo. Niemelässä toimi aikanaan vientisahausta harjoittava Pitkäsaaren saha, jonka omisti Aunuksen Puu Oy. Vanhinta teollisuutta edustivat Koskijärven sahamylly vuodelta 1584, Johanneksen lasitehtaat Kukkola, Rokkala ja Kirkkoniemi (Rokkala glasindustri-aktiebolag) vv.1772-1926 (oli aikanaan Pohjois-Euroopan suurin lasinvalmistaja). Anton Alfthanin perustama Suomen ensimmäinen kynttilätehdas (Havi) sijaitsi alkuaan Johanneksessa, Kirjolan kartanossa. Meijereitä oli Karhulassa, Tikkalassa ja Kaislahdessa. Viipurin torilla käytiin kauppaamassa puutarhatuotteita.

Johannekseen oli säännöllinen laivayhteys Viipurista. Viipuri-Koivisto-Terijoki rautatie ja Uuraan rata kulkivat pitäjän kautta, samoin päivittäinen linja-autoliikenne Viipurista Terijoelle.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Johannes kuvina

Johanneksen kartta

Kanneljärvi

Kanneljärven kunta sijaitsi Keski-Kannaksella Viipurin ja Pietarin puolivälissä. Kunta erosi Uudenkirkon kunnasta seurakuntana v.1923 ja kuntana v.1925. Asukasluku v.1939 oli n. 3500 henkilöä.

Alkuperäiset alueen asukkaat olivat äyrämöisiä. Myöhemmin alueelle muutti Savosta ja muualta uudisasukkaita, joita kutsuttiin savakoiksi.

Kunnan alueella oli paljon pienehköjä järviä ja jokia. Suurin, Suulajärvi ulottui kolmen kunnan alueelle. Suulajärvi, Liikola ja Liikolan mylly Myllytuvan tarinoineen ovat kuuluisan kannakselaiskirjailijan Unto Seppäsen useissa kirjoissaan ikuistamat. Näistä Evakko-teos on filmattu.

Kahdeksan kylän kunta oli maatalousvaltainen. Kansakoulu ja kauppoja oli joka kylässä. Teollistuminen alkoi 1800-luvulla, kun Raivolaan perustettiin rautaruukki. Kuuterselästä Kuutro-ojan varrelta sinne ajettiin rautamultaa, pääasiassa talviaikana. Ajotietä kutsuttiin malmitieksi. Tervatehtaita oli Kuuterselän takamailla Onkamojoen varrella, Mustallamäellä sekä Lastikkalan kylän lähellä. Raaka-aineena käytettiin suosta nostettuja kantoja sekä kaatuneita honganrunkoja. Viime vuosisadan lopulla oli Merisuolla turvepehkutehdas, jossa työskenteli enimmillään 300 henkilöä.

Kanneljärven kunnan alueella oli kolme rautatieasemaa: Lounatjoki, Kanneljärvi ja Mustamäki. Mustanmäen aseman lähellä oli useita pärehöyläämöjä, joista toimitettiin päreitä ympäri Suomea. Sahalaitos perustettiin Hämeenkylään v.1910 paikkeilla, sen omisti Joonas Määttänen. Aluksi tuotanto meni paikkakunnan tarpeisiin, mutta myöhemmin sieltä vietiin lautatavaraa Pietariin ja Kronstadtiin. Saha siirrettiin 1920-luvulla Kanneljärven asemalle ja sitä laajennettiin huomattavasti. Nimeksi tuli Veljekset Määttänen Oy. Siihen tuli puusepänverstas, höyläämö ja höyrykuivaamo sekä kauppamylly vehnänjauhatuslaitteineen. Sieltä oli myöskin sähkönjakeluverkosto moniin kohteisiin.

Kunnalliselämä oli vireää, mitä osoittaa sekin, että näin pienestä kunnasta oli kolme kansanedustajaa, Erkki Paavolainen, Simson Pilkka ja Vilho Nikkanen yhtä aikaa eduskunnassa.

Uno Ullbergin suunnittelema Kanneljärven kirkko vihittiin käyttöön v.1934. Kirkko tuhoutui osittain sodissa. Kirkkoa vastapäätä oli v.1894 perustettu Kanneljärven kansanopisto, jossa monet kanneljärveläiset ja ympäri Suomea tulleet nuoret saivat opetusta käytännön asioista ja henkisen elämän arvoista. Varsinkin alkuvuosina siellä oli paljon oppilaita Inkeristä ja Virosta. Opiston johtajana toimi ennen talvisotaa pitkään Erkki Paavolainen, tunnettu karjalainen, Karjalan Liiton toiminnanjohtaja ja heimotyöntekijä. Opisto muutti talvisodan alkaessa ensin Vihtiin ja sitten Lohjalle, jossa se toimii vieläkin Kanneljärven kansanopiston nimellä.

Mustanmäen aseman lähellä vaikutti tunnettu nuorisoseuramies ja kirjailija Paavo Montonen. Kanneljärveläisistä urheilijoista mainittakoon keihäänheittäjät Yrjö Nikkanen ja Pauli Vesterinen. Kuuterselän tunnettu poika oli moninkertainen harmonikkamestari Viljo Vesterinen.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Viiri: Karjalan Liitto ry. v. 2007

Kanneljärvi kuvina

Kanneljärven kartta

Kaukola

Kaukola rajoittui Hiitolan, Kirvun, Räisälän ja Käkisalmen pitäjiin sekä Laatokkaan. Pinta-ala oli ilman vesiä 264 km2. Suurin pituus länsi-luoteesta itä-kaakkoon 29 km, leveys pohjois-koillisesta etelä-lounaaseen 15 km. Asukkaita (v.1921) 4850 henkeä, asukastiheys 18,4 henkilöä/ km2. Asukkaita v. 1939 oli 4024 henkilöä. Kaukola kuului kappelina Räisälän seurakuntaan ainakin vuodesta 1693 (oma pappi), siirrettiin Käkisalmen emäseurakuntaan v.1849 ja erotettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi v.1869. Kyliä 27: Hautapelto, Heinsalmi, Hyypölä, Iknaattala, Järvenpää, Kaarlahti, Kankaanmäki, Kaukola (n:o 1-19), Keiholampi, Keräpelto, Kirkonmaa, Kortteensalmi, Koverila, Liinamaa, Miinajoki, Monittula, Munkinsalmi, Pataksela, Piiskunsalmi, Riihilahti, Riihipelto, Rokosina, Suokkala, Säppää, Tervola, Uskinsaari ja Variksela. Asuinrakennusten lukumäärä 763 kpl (v.1920). Kansakouluja 10: Kirkonkylän (aloitusvuosi 1878), Suokkalan (v.1897), Liinamaan (v.1899), Ojajärven (v.1907), Kortteensalmen (v.1908), Koverilan (v.1908), Järvenpään (v.1912), sekä Ala-Kaukolan, Ylä-Kaukolan (v.1921) ja Multamäen (v.1923) koulut. Laulu-, soitanto-, käsityöopisto ja säveltaitoseminaari, miesten käsityökoulu.

Rautateitä pitäjän alueella oli 12 km, Ojajärven ja Kaarlahden asemat, sekä Suokkalan pysäkki. Maanteitä 64 km

Pohjoiset osat muistuttavat luontonsa puolesta Laatokan pohjoisrannikon epätasaisia seutuja, eteläpuoli taas liittyy läheisemmin Kannaksen loivakaartoisempiin maihin.

Vesistöjä on runsaasti. Keskeisenä on Vuoksen pohjoishaara, joka laajenee lähellä pitäjän etelärajaa, Käkisalmen pitäjässä, suureksi järveksi. Alueen eteläosassa on Miinajoen reitti, joka saa vetensä länsirajalla olevasta Pitkäjärvestä, virtaa sitten Saarijärven läpi, laskee Kaukolanjärveen ja Säppäänjärveen sekä purkautuu Vuoksen Tervolanlahteen. Huomattava vesireitti on Ilmeen-, eli Ilmetjoki, joka saa alkunsa Rautjärven pitäjästä ja Kaukolan pohjoisosassa levenee pitkäksi Kortteenjärveksi, laskien sitten Koverilanjärveen Järvenpään kylän vieressä ja sieltä pitkään, kiemurtelevaan Raminselkään, joka Kapeasalmen kautta on Vuoksen yhteydessä. Yhdensuuntaisena Raminselän kanssa tunkeutuu Vuoksesta pitäjään idempänä oleva Takavesi ja Heinsalmenlahti. Vuoksen Käkisalmenhaaran pohjoinen laskuväylä, Pärnänvirta, kulkee monissa kiemuroissa Kaukolan ja Käkisalmen rajalla ja laskee Noisniemen kohdalla Laatokkaan.

Vesistöt ovat Kaukolassa. kuten niin monessa muussa Suomen pitäjässä, määränneet asutuksen ryhmityksen. Niiden rantamille on muodostunut hedelmällisiä savimaita, niiden varsilla voi harjoittaa kalastusta ja yhdysteinä niillä on ollut suuri merkitys. Kaukolassa keskittyivät kylät Kaukolan-, Säppään- ja Koverilanjärvien ympärille, missä on hyvät viljelysmaat. Varsin taajaa asutusta oli myös Raminselän itäpuolella rautatien läheisyydessä. Suurtiloja pitäjässä oli vain muutama, huomattavimmat olivat Järvenpään hovi ja Pataksela. Pitäjässä oli muutamia pieniä myllyjä, sahoja ja nahkatehtaita sekä sähkövoima-asema. Kotiteollisuutta harrastettiin huomattavasti. Useimmissa kylissä valmistivat asukkaat itse työrattaansa ja rekensä, vesistöjen varsilla tehtiin kalanpyydyksiä ja Liinamaan kylässä puuastioita.

Pitäjä on kivikautisista löydöistä rikkaimpia Suomessa. Runsaita ovat olleet löydöt varsinkin laajalta kivikautiselta asuinpaikka-alueelta kirkolta koilliseen Riukjärven, Piiskunsalmen, Tossikanlahden, Ilmetjoen ja Kortteensalmen rannoilla. Rokosinan kylässä on kivikautinen asuinpaikka Säppäänjärven lounaisrannalla. Samanlaisia löytöjä on vielä Juoksemajärven seudulta Räisälän rajalta. Pronssikautinen skandinavinen kirves on löydetty Rokosinan kylästä. Maahautakalmistoja rautakauden lopulta on Koverilan kylässä Järvenpäänjärven rannalla Kekomäellä ja Kulhamäellä sekä Rokosinan kylässä ja Säppään kylän rantaryhmässä. Rautakautisen asunnon jäännöksiä on löydetty Koverilan kylästä kalmistojen läheisyydestä. Hajalöytöjä rautakauden lopulta on Järvenpään kylästä ja Kaukolan kylän Montosen ryhmästä. Muinaislinna on ollut Koverilan kylän Linnamäellä. Myöhempiä kalmistoja – kreikkalaiskatolisia tai sodanaikuisia – on tavattu mm. Kaarlahdella, Kopraharjulla Ylä-Kaukolassa ja Laukkaanmäen juurella Koverilassa.

Lähteet: Lähteet: Kaukolan Pitäjäseura ry. Viiri: Karjalan Liitto ry. v. 2007

Kaukola kuvina

Kaukolan kartta

Kirvu

Kirvu oli teollistunut maanviljelyspitäjä Vuoksen itäpuolella syvine laaksoineen, vuolaine jokineen ja siintävine järvineen. Helisevän ja Kuunjoen vesistöt halkaisivat pitäjää nykyisen valtakunnan rajan yli pohjoisesta etelään.

Asukkaita oli ennen sotia lähes 9000. Kyliä oli 46 ja kansakouluja 18 sekä Sairalan Evankelinen kansanopisto.

Pitäjän kokonaispinta-ala oli 650 km2, josta vesistöjen osuus 44 km2. Viljelypinta-ala oli 9300 hehtaaria.

Kirvu oli kuulu huopatehtaistaan. Suurimman osan valtakunnan huopatavaroista tuottivat Kirvun huopatehdas, Puumalan huopatehdas Inkilässä, Verran huopatehdas Tietävälässä ja lukuisia pienempiä verstaita. Vientisahat sekä vehnämyllyt Inkilässä, Sairalassa ja Tietävälässä edustivat teollisuutta, samoin muutama nahka- ja tiilitehdas.

Vuosisadan alussa perustettu 300 hoitopaikkainen Kirvun Luonnonparantola tunnettiin maan rajojen ulkopuolellakin. Se antoi saksalaisen kuhneopin mukaista “Kirvu-hoitoa”, parantaen sellaisista sairauksista, missä lääkärit eivät onnistuneet. “Heinii ettee ja pylly vettee”.

Voimistelu- ja urheiluseura “Kirvun Vilkas” sai useita Suomen mestaruuksia joukkuevoimistelussa. Samoin Kirvun v.1881 perustetulla lauluseuralla oli valtakunnallisia voittoja. Seura toimii ja laulaa edelleen kirvulaisten juhlissa. Viipurin läänin ensimmäinen maamiesseura perustettiin Kirvuun v.1875.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna, Kirvun kukko, Tuuliviiri 1600-luvun kirkosta. Nykisin Kirvun symboli. Kirvu-Seura ry.

Kirvu kuvina

Kirvun kartta

Kivennapa

Kivennapa oli suurin Kannaksen rajakunnista ja sillä oli myös pisin yhtenäinen raja Neuvostoliiton kanssa, 54 km. Naapureina olivat etelässä Terijoki ja Uusikirkko, lännessä Kanneljärvi, pohjoisessa Muolaa ja Valkjärvi sekä koillisessa Rautu.

Viipuri – Pietari maantie kulkee pitäjän halki. Kirkonkylästä on matkaa Viipuriin 80 km ja Pietariin 60 km.

V. 1939 pitäjän pinta-ala oli 633 km2, asukkaita 10000, kyliä 50, taloja 2070.

Itsenäiseksi seurakunnaksi Kivennapa muodostui v.1352 Hanttula-nimisenä. Nimi Kivennapa esiintyy ensimmäisen kerran asiakirjoissa v.1445 ja merkinnee etuvarustusta (saks. Kivenibbe). 1400-luvulla oli Linnanmäellä kruununkartano, jonka turvaksi varustus oli rakennettu. Lahjoitusmaakausi koetteli Kivennapaa kovin ottein. Kivennapa oli Lintulan Iahjoitusmaata (josta sitä johdettiin), se käsitti koko pitäjän. Kivennavan talonpoika joutui tilallaan vuokralaisen eli lampuodin asemaan, jolla oli tilaan vain hallinnollinen oikeus ja joka joutui tekemään päivätöitä (ropottia) hovin pelloilla.

Lahjoitusmaiden lunastamisenyhteydessä valtio pidätti metsistä huomattavan osan ns. kruununpuistoiksi. Kivennavan metsistä erotettiin valtion metsiksi 10000 ha eli 21% koko pitäjän metsävaroista.

Maataloudesta sai toimeentulonsa 85% väestöstä. Viimeisinä vuosina erikoistuttiin perunan ja sokerijuurikkaan sopimusviljelyyn. Pitäjässä oli mylly ja sahalaitoksia monissa kylissä, samoin pienteollisuutta ja monipuolista palvelutoimintaa. Raivolan kotelotehtaissa tehtiin lähes kaikki Suomen savukerasiat. Raivolassa oli myös oma sähkölaitos.

Kivennapalaisista julkisuuden henkilöistä mainittakoon tulenkantajina tunnetut runoilija Ilmari Pimiä ja kirjailija Olavi Paavolainen sekä ruotsiksi kirjoittanut Raivolan kylän kuuluisa asukas Edith Södergran. Pitäjässä oli huomattavia liike-elämän edustajia. Kansanedustajia on ollut 7.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Kivennapa kuvina

Kivennavan kartta

Koiviston mlk

Koiviston maalaiskunta ja kauppala sijaitsivat Karjalan kannaksen länsiosassa Suomenlahden rannalla. Alueen pääosan muodosti pitkälle Viipurinlahteen työntyvä niemi ja sen kupeella olevat saaret, Koivusaari (Koivistonsaari), Tiurinsaari ja Piisaari.

Koivistonniemen pituus kaakkois-luodesuunnassa on 39 km ja saarijonon pituus 27 km. Kunnan pinta-ala oli 285 km2 ja kauppalan 24 km2, yhteensä 309 km2. Asukkaita oli ennen sotia maalaiskunnassa 9500 ja kauppalassa 2500.

Kyliä oli 27 joista 15 mantereella ja 12 saaristossa. Pinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä olivat mantereen kylät: Humaljoki, Makslahti, Vatnuori, Mannola, Härkälä, Kiiskilä, Penttilä, Tetrinniemi, Kurkela, Rautanen, Kaipiala, Savonniemi, Tervahartiala, Lemminkylä ja Näykkilä sekä saariston kylät: Saarenpää, Patala, Tiurinsaari, Jaakkola, Partiala, Keskisaari, Eistilä,Vanhakylä, Ingertilä, Kiurlahti, Alvattila ja Soukansaari.

Naapuripitäjät olivat Johannes ja Kuolemajärvi. Kauppalasta oli Viipuriin matkaa 50 km ja rajalle 100 km.

Koivistolla on runsaasti hiekka- ja sorakankaita. Niitä katkovat siellä täällä turvesuot, joiden keskellä oli lampia ja suonsilmiä. Savikkoja on vähän. Oli hyviä hiekkarantoja, kivikkoisia rantoja ja vesirajaan saakka ulottuvia nurmipeitteisiä rantoja. Siellä täällä oli dyynimaita, joiden hiekkanietokset tuulen vaikutuksesta vaeltelivat eteenpäin ja muuttivat muotoaan. Niitä oli mm. Tervahartialan kylän eteläpuolella, Humaljoenlahden rantamilla, Patalan kylän lähettyvillä ja Tiurinsaaressa Vanhankylän kohdalla.

Koivisto mainitaan Viipurin kappelina v.1548 ja omaksi seurakunnaksi se muodostettiin v.1575. Koiviston satama mainitaan jo keskiajalla, v:sta 1270 alkaen.

Laivoja rakennettiin lähes kaikissa rannikon kylissä aina 1900-luvun alkuun saakka. Talonpoikaispurjehtijat kulkivat laivoillaan pääasiassa Pietarin, Inkerinmaan ja Viron satamissa. 1930-luvun lopussa noin 300 koivistolaista sai vakituisen tai osittaisen toimeentulonsa merimiehen ammatissa. Kalastusta harjoitettiin saariston ja Koivistonsalmen rantakylissä sekä talvella, että kesällä. Koiviston salmen Möllikänniemessä oli Itä-Suomen paras merisatamapaikka. Saaristo suojasi sitä tuulilta ja aallokolta ja merivirrat pitivät sen sulana muita Itä-Suomen satamia pitempään. Satamaan johti 9 m syvä väylä. Möllikän satama yhdessä Makslahden sataman kanssa oli vuonna 1933 Suomen satamista kuudenneksi suurin ja vientisatamana viidenneksi suurin. Vienti ja tuonti olivat yhteensä 387250 tonnia

Terijoki-Koivisto rautatie rakennettiin v.1916 ja Viipurinrata v.1925. Emopitäjästä v.1927 eronnut Koiviston kauppala ja maalaiskunnan puolella Makslahden kylä olivat alueen vilkkaimmat liike-elämän keskukset.

Koivistolla oli 5-luokkainen oppikoulu, useita osuuskassoja, säästö- ja liikepankki, merikylpylä, matkustajakoteja, sairaala, kalanjalostamoja, sahalaitoksia, laivaus- ja puutavaraliikkeitä, joka viikkoiset toripäivät jne.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Koivisto kuvina
Makslahden rakennussuunnitelma
Koiviston asemakaava

Koiviston mlk kartta

Kuolemajärvi

Kuolemajärvi erotettiin itsenäiseksi pitäjäksi Uudestakirkosta v.1871. Pituus pohjois-etelä suunnassa oli 50 km ja pinta-ala 353 km2. Etelässä pitäjä rajoittuu 22 km:n pituudelta Suomenlahteen. Lännessä naapureina olivat Koivisto, Johannes ja Viipurin mlk, idässä entinen emopitäjä Uusikirkko, Muolaa ja Heinjoki. Asukkaita oli vuonna 1939 Kuolemajärvellä 5332 henkeä. Kuolemajärvellä oli kolmekymmentä kylää-

Kuolemajärveläiset saivat elantonsa maanviljelyksestä ja kalastuksesta. Merkittävää teollisuutta ei ollut. Ennen itsenäisyyden aikaa Pietarin kauppa ja rannikkomerenkulku laivanrakentamisineen oli merkittävä elinkeino merenrantakylissä.

Pitäjän nimi liitetään usein Mikael Agricolan kuolemaan, joka tapahtui 9.4.1557 Muurilan kylän Kyrönniemessä. Todellisuudessa nimi oli asiakirjoista jo ennen tätä. On mahdollista, ettei nimellä ole mitään tekemistä kuoleman kanssa, vaan se on vääntynyt kansan suussa jostain muuta tarkoittavasta sanasta.

Pitäjän ydin oli pitkä ja kapea Kuolemajärvi, josta kauniin salmen erottamana haarautuu Hatjalahden järvi. Lounaassa on Kipinolan järvi ja Uudenkirkon rajalla pitkä ja kapea Kaukjärvi, jonka rannalta on löydetty ensimmäiset kirkollisen toiminnan merkit.

Pitäjän poikki kulki Viipuri – Pietari rantarata. Pitäjän muodosta ja Kuolemajärven hallitsevasta asemasta johtuen tiestö ja liikenne oli pääosin pohjois-eteläsuuntaista. Viipurista Huumolan, Summan ja Kaukjärven kautta Kuolemajärven kirkonkylään ja asemanseudulle.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Viiri: Karjalan Liitto ry. v. 2007

Kuolemajärvi kuvina

Kuolemajärven kartta

Kurkijoki

Pitäjän keskuksesta on linnuntietä matkaa Käkisalmeen 40, Sortavalaan 60 ja Viipuriin 100 kilometriä. Naapuripitäjiä ovat lounaasta myötäpäivään Hiitola, Parikkala, Jaakkima ja Lumivaara.

Pinta-ala ilman vesialueita oli 537 km2 vuonna 1939 ja asukkaita oli 10032 henkeä. Peltoa oli 10707 ha, kasvitarhaa 25 ha ja niittyä 467 ha. Teollisuutta oli vuonna 1895 perustettu osuusmeijeri sekä muutamia käsityöverstaita ja pajoja, joissa tehtiin mm. kutomatuotteita, luokkia ja hevospiiskoja.

Tärkeimmät asutuskeskukset olivat Kirkonkylä, joka tunnettiin myös nimillä Kauppakylä ja Lopotti (Sloboda = Sloboda ven. = Kylä) sekä Elisenvaara. Kirkonkylän ja Elisenvaaran lisäksi pitäjään kuului 36 kylää.

Kartanoita oli Suohovi Elisenvaaran aseman lähellä, Kurkijoki 16 km Elisenvaaran rautatieasemalta ja Tervu Laatokan rannalla, 28 km Elisenvaarasta.

Yläkansakouluja oli 17, alakansakouluja samoin 17 sekä ruotsinkielinen kansakoulu Sorjossa. Kurkijoki tunnettiin erikoisesti maatalouskoulujen ja hevoskasvatuksen pitäjänä. Maamiesopisto perustettiin v.1874, Elisenvaaran maanviljelyskoulu vuonna v.1896 ja Itä-Karjalan karjanhoitokoulu vuonna 1904.

Kirkonkylässä oli kunnanlääkäri, Kurkijoen piirin piirilääkäri ja eläinlääkäri. Apteekit oli kirkolla ja Elisenvaarassa. Säästöpankki oli perustettu v.1908. Elisenvaarassa oli Kansallis-Osake-Pankin konttori.

Seurakunta muuttui Stolbovan rauhan (v.1617) jälkeen kreikkalaiskatolisesta luterilaiseksi. Viimeinen kirkko oli puusta ja tehty vv. 1878-80 F. A. Sjöströmin piirustusten mukaan. Se paloi v.1991. Kreikkalaiskatolinen kirkko rakennettiin v.1933. Kreikkalaiskatolisia oli 322.

Muinaismuistoiltaan Kurkijoki on rikas. Tuhannen vuoden takaisesta rautakautisesta korkeakulttuurista on tunnistettu seitsemän muinaislinnan paikkaa, joista 1800-luvun lopun kaivauksissa (Theodor Schvindt) löytyi erittäin runsas suomalaisperäinen esineistö. Tunnetuimmat ovat Lopotin linnamäki kirkonkylän keskustassa sekä Hämeenlahden linnavuori. Myöhemmiltä ajoilta on tiedossa vanhoja kreikkalaiskatolisten kirkkojen paikkoja. 1600-luvun lopulla Kurkijoella oli muutaman vuoden ajan kaupunkioikeudet.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Kurkijoki kuvina

Kurkijoen kartta

Käkisalmen mlk

Käkisalmi, Vuoksen pohjoisen suuhaaran laskukohdalla Laatokkaan. Asukasluku v:n 1939 lopussa oli maalaiskunnassa kirkonkirjojen mukaan 5100, kaupungissa 5083. Näiden luterilaisten lisäksi oli 946 kreikkalaiskatolista. Noin sadalla asukkaalla oli äidinkielenä ruotsi, venäjä tai saksa.

Asemakaava-alue oli 2,5 km2. Lisäksi kaupunki omisti 550 ha metsää sekä 85 ha peltoa ja niittyä.

Käkisalmi kasvoi nopeasti 1920-30-luvuilla teollistumisen ansiosta. Vanhempien kaupunginosien Suomenrannan puolen ja Rintkan puolen sekä pohjoislaidassa olleen ns. Uuden kaupungin lisäksi muodostuivat Hiekkalan, Hakalan ja Omakotialueen kaupunginosat sekä Waldhof Oy:n avara tehdas- ja asuntoalue lähelle Laatokan rantaa. Puolustuslaitoksen hallussa oli kaupungin etelälaidassa Uusi linna sekä pohjoislaidassa ilmavoimille lentokentäksi luovutettu laaja alue.

Suorat leveät, tasaiset, monin paikoin lehtevillä puuistutuksilla somistetut kadut leikkasivat toisensa suorakulmaisesti, useimmat talot olivat puisia, yksikerroksisia ja niiden avarilla pihoilla oli vehmaita puutarhoja. Kaupungin alue on alavaa, vain muutamia metrejä Vuoksen pinnan yläpuolella. Laaja ja kaunis näköala yli koko kaupungin ja sitä ympäröivien vesien avautui Kalliosaaren näkötornista.

Huomattavimmat rakennukset: Käkisalmen linna, kaksi kreikk.kat. kirkkoa (rak. v.1847 arkkit. L.T.J.Visconti ja v.1894 Jac. Ahrenberg), Pohjoismaiden Yhdyspankin talo (Uno Ullberg v.1925), ev.lut. kirkko (Armas Lindgren v.1929) sekä muutamat Uuden linnan alueella olevat rakennukset, joista eräiden varhaisimmat osat ovat peräisin 1600- tai mahdollisesti jo 1500-luvulta. Kauppatori on keskellä kaupunkia.

Puistot: toinen kaupungin keskellä 1890-luvulta, toinen Kalliosaarella, jossa on hiekkainen uimaranta ja oli aikaisemmin kylpylaitos.

Hautausmaat: kaksi luterilaista ja yksi kreikkalaiskatolinen ovat kaupungin pohjoispuolella.

Puhelinlaitos: perustettiin v.1893, sähkövalaistus v:sta 1916.

Pankkeja: Säästöpankki ja kolmen liikepankin konttorit. Oppi- ja sivistyslaitoksia: kansakoulut, 8-luokkainen valtion yhteislyseo, Rouvasväen yhdistyksen omistama naiskäsityökoulu. Kaupunginkirjasto (v.1933 4248 nid.).

Sanomalehtiä: Käkisalmen Sanomat (per. v.1907, 3-päiväinen, kokoomusp.)

Huoltolaitoksia: kunnansairaala sekä 2 sotilassairastupaa.

Teollisuuslaitoksia: Veljekset Liljeqvistin konepaja (per. v.1920). Käkisalmen nahkatehdas (per. v.1903). Ab Waldhof Oy:n sulfiittiselluloosatehdas (per. v.1929), Käkisalmen Saha Oy:n saha (rak. v.1918), Laatokan sahaosakeyhtiö (rak. v.1920), Suotniemen saha (per. v.1845). Sahoille ja Waldhofille tuotiin Venäjältä Laatokan yli proomuilla huomattavat määrät puutavaraa.

Historia liittyy linnan historiaan ja ulottuu 1200-luvulle asti. Alkujaan lienee paikalla ollut vain suurenpuoleinen karjalaiskylä, joka rakensi omaksi ja koko Ala-Vuoksen asutuksen turvaksi Laatokan rannalle esihistoriallisen kylälinnan. Suomenvedenpohjasta (Viipurista) Laatokkaan ulottuvan vesireitin itäisenä päätepisteenä kylä sai kauppapaikkana tärkeän merkityksen ja tuli Venäjän ja Ruotsin riidanaiheeksi. Ensimmäinen kaupunki on nähtävästi sijainnut nykyisen Uuden linnan alueella. Sieltä se alkoi vähitellen – ainakin jo 1400-luvulla-siirtyä nykyisin kuivillaan olevan virran yli Suomenrantaan, nykyisen satamaradan paikkeille.

Kaupungin kukoistuskausi näyttää olleen 1400-1500-luvuilla, jolloin sen lukuisa kauppiaskunta kävi kauppamatkoilla pohjoisessa sekä Venäjällä ja Ruotsissa. 1400-luvun lopulla mainitaan Käkisalmen olleen Novgorodin toiseksi suurin kaupunki. Vatjan viidenneksen verokirja vuodelta 1500 luetteloi Käkisalmesta 183 taloa ja 1500-2000 asukasta. 1400-1500-lukujen vaihteessa kiihtyneet Ruotsin ja Venäjän väliset lukuisat sodat sekä usein sattuneet tulipalot (v.1300, 1580, 1634, 1679) ovat sen useita kertoja hävittäneet melkein perustuksiaan myöten.1600-luvun lopulla asui vahvojen muurien suojaamassa Linnassa eli kesäkaupungissa ainoastaan linnan päällikkö, läänin maaherra sekä muutama suurkauppias. Isonvihan jälkeen ei siellä annettu asua ainoankaan siviilihenkilön. Vanhasta kaupungista tuli silloin Uusi linna ja asukkaat alkoivat siirtyä entisiin esikaupunkeihin, suomalaiset Siikaniemeen nykyisen torin ja Vuoksen sataman seuduille. Venäläiset sotilaat rakensivat mökkejään itäreunalle, ns. Rintkan puolelle, 1800-luvulla osaksi siellä olleen vanhan hautausmaan päälle. Jouduttuaan Ruotsin valtaan Stolbovan rauhassa v.1617 kaupunki ja sen porvarit saivat etuoikeuksia (tullivapauden 10 v:ksi v.1624, vapauden monista veroista ja oikeuden käydä kauppaa omilla laivoillaan ulkomaillakin), mutta ympäristön asukkaisiin juurtunut maakaupan halu ja usean pienen kaupungin (ennen muita Kurkijoen ja Sortavalan) harjoittama kilpaileva kauppa hidastivat Käkisalmen vaurastumista.

V.1634 kaupunkipalon hävittämä Käkisalmi rakennettiin Pietari Brahen tukitoimien ansiosta uudelleen 1600-luvun loppuun mennessä.

Isoviha hävitti Käkisalmen niin perin pohjin, että siellä vielä kymmenen vuotta rauhanteon (Uusikaupunki v.1721) jälkeen ei ollut kuin 45 asukasta.

Venäjän valtaan joutunut Käkisalmi kasvoi hyvin hitaasti seuraavien kahdensadan vuoden ajan. Kaupungin saadessa v.1800 oman raastuvan siellä oli ainoastaan 400 asukasta. Sataman suu mataloitui v.1857 toimitetun Vuoksen laskun jälkeen niin, että siihen pääsivät vain matalassa kulkevat alukset aallonmurtajien välissä olevaa kapeaa, alituiseen syvennettävää väylää pitkin. Myrskyn sattuessa oli turvauduttava 9 km kaupungista olevaan Kivisalmen hätäsatamaan. Kun lisäksi maakauppalupa loi myymäläverkoston ympäristöön, Käkisalmen merkitys kävi entistäänkin vähäisemmäksi. Vasta rautatien tulo v.1919 ja samanaikainen Suomen itsenäistyminen alkoivat vilkastuttaa kaupunkia. Siihen asti se oli vain lähimmän maaseudun kauppakeskuksena ja koulukaupunkina.

Voimakas nousukausi alkoi, kun v. 1929 perustettu Waldhofin selluloosatehdas aloitti toimintansa. Se ennätti toimia perustajiensa hyväksi vain kymmenen vuotta.

Vuosisatojen ajan idän ja lännen kilpailevat suurvallat käyttivät kirkkoa valtansa välikappaleena, Venäjä kreikkalaiskatolista, Ruotsi ensin roomalaiskatolista ja 1500-luvulta lähtien luterilaista. V.1500 Käkisalmessa oli kolme reikkalaiskatolista kirkkoa ja kolme luostaria. Kun kaupunki v.1580 joutui ruotsalaisille, se sai ensimmäisen luterilaisen saarnaajan ja v.1611 ensimmäisen kirkkoherran.

V.1735 Pyhäjärvi erosi Käkisalmesta, jonka kaupunkiseurakuntaan yhdistettiin ympäristön lähimmät kylät. Vv. 1824-26 Käkisalmi oli Räisälän kappelina. Yhden luterilaisen puukirkon venäläiset hävittivät v.1656, toinen paloi v.1679. Sen tilalle rakennettiin kivikirkko (v.1692), joka Isonvihan jälkeen otettiin kreikkalaiskatolisille. Se purettiin ränsistyneenä v.1898.

Luterilaiset rakensivat oman puisen ristikirkon v.1759 (Tuomas Suikkanen) Vanhan kirkon käydessä pieneksi seurakunta rakensi kivikirkon vv.1929-30. Uudet kreikkalaiskatoliset kirkot tehtiin v.1847 ja v.1894

Käkisalmen linna oli alkujaan karjalaisten Vuoksen suuhun rakentama kylälinna, mahdollisesti samalle saarelle, jossa on nykyinen Vanha linna. Linnan rakensivat Novgorodilaiset v.1294. Ruotsalaiset valloittivat sen jo seuraavana vuonna 1295. V.1310 venäläiset hävittivät linnan ja rakensivat paikalle uuden. Siitä lähtien linna pysyi pääasiallisesti heidän hallussaan vuoteen 1580, jolloin Pontus De la Gardie sen valloitti (Pontuksen sota). Siihen asti olivat linnan varustukset olleet matalia valleja. Ainoa kivirakennus oli posadnikka (=käskynhaltija) Jakovin v.1364 rakentama kivinen torni. Ruotsalaiset loivat uuden asun linnoitukselle v.1580-97, jolloin saarelle rakennettiin kivivallit sekä niihin liittyvät tornit ja vallin sarvet (bastionit). Myöhempi rakennustyö vv.1600- ja 1700-luvuilla kohdistui enimmäkseen entisten varustusten lujittamiseen ja korjaamiseen. Myös naapurisaarella oleva kaupunki ympäröitiin samanaikaisesti varustuksilla, jotka muodostivat suljetun bastioneilla varustetun vallituskehän. Täyssinän rauhassa (v.1595) joutuivat ruotsalaiset luovuttamaan linnoituksen venäläisille, mikä tapahtui v.1597. Vuonna 1611 Jaakko de la Gardie valloitti linnan takaisin ja venäläisten onnistui vasta isonvihan alussa (v.1710) saada se uudelleen haltuunsa. Sen jälkeen ei linnoitus ole enää ollut sotatapahtumien kohteena. Siinä säilytettiin v.1700-1800-lukujen vaihteessa aika-ajoin valtiollisia vankeja. Venäläinen sotaväki piti linnaa hallussaan vuoteen 1850, jolloin se alueineen siirtyi Suomen valtiolle. Siitä eteenpäin linna oli nelisenkymmentä vuotta tyhjänä ja alkoi rappeutua, kunnes sitä v.1887 ryhdyttiin korjaamaan muinaismuistoksi. V.1894 torniin sijoitettiin Käkisalmen kaupungin omistama kansatieteellinen museo.

V:n 1710 jälkeen Vanhan linnan pohjoispuolella oleva linnoitettu osa kaupunkia jäi yksinomaan sotilasviranomaisten haltuun ja sitä ruvettiin nimittämään Uudeksi linnaksi. Kun sotaväki sen sittemmin jätti, käytettiin rakennuksia parikymmentä vuotta vankilana. V.1889 ne sisustettiin mielisairaalaksi ja myöhemmin kasarmeiksi. V.1939 sekä maalaiskunnassa että kaupungissa oli asukkaita noin 5100.

Käkisalmi tunnettiin tuhansista omenapuistaan Omenankukkain kaupunkina (Viljo Kojo: Kaupunki-idylli).

Perääntyessään elokuussa 1941 venäläiset joukot polttivat ja hävittivät 90% kaupungin rakennuksista.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Käkisalmi kuvina

Käkisalmen mlk kartta

Käkisalmen kartta

Lavansaari

Lavansaari kuuluu itäisen Suomenlahden neljän suuren ulkosaaren ryhmään. Saaren pinta-ala on 13,4 km2 (ilman vesiä) ja mitat 7 x 7 km. Etäisyys on 70 km Kotkasta, 90 km Viipurista, 60 km Koivistolta ja 25 km Inkerin rannikolta.

Pääsaari on muodostunut kahdesta osasta: varsinaisesta Lavansaaresta ja sen itäpuolella olevasta Suisaaresta, joita yhdistää 0,3 km leveä, matala hiekkakannas. Lisäksi luetaan pitäjään 8 km idempänä oleva pitkulainen Penisaari.

Pääsaaren ympärillä on joukko hiekka- ja sorasärkkiä, kuten Kukkoori, Mousoori, Kierkoori ja Viikarluodot. Ulkopiirteiltään ovat kaikki verraten rikkonaisia: niemimaita ja pitkiä, kapeita kärkiä pistää niistä mereen. Kiinteätä kalliota ei näy missään, kaikkialla se on hautaantunut paksujen hiekka- ja sorakerrostumien alle. Penisaari on kauttaaltaan hiekkaista matalikkoa, pääsaarella sitävastoin hiekkaa yleensä tavataan vain rannikolla. Monin paikoin on muodostunut laveita lentohiekkakenttiä kauniine, puhtaine kinoksineen, jotka tuulien puhaltaessa muuttavat muotoaan ja vaeltavat sisämaahan päin. Tällaisia dyynejä on runsaasti hiekkaisella Penisaarella sekä pääsaaren itä- ja länsirannoilla. Kauneimmat ja korkeimmat lentohiekkakummut esiintyvät Lavansaaren läntisellä rannalla; siellä on pitäjän ylimpiä kohoumia kukkula, jonka laella oli vuosisadan alussa topografien pystyttämä merkinantotorni.

Lavansaaren sisäosissa on maanlaatuna moreenisora. Pohjoisessa ja etelässä sekä Suisaaren itäosassa se työntyy rannikolle, joka tästä syystä on kivinen. Paikoin on matalien sorakunnaiden välissä turpeen peittämiä soistuneita notkoja. Lähellä etelärantaa on 1,6 km pitkä kaislarantainen, kalaisa (haukia, ahvenia, särkiä ja kiiskiä) Suurjärvi, josta kapea oja johtaa mereen. Ylimmät kohoumat sekä Lavan- että Penisaarella ovat 16 m ympäristöön. Korkein on Puokinmäki (ruots. båk = majakka), Lounatkylän ja Kappalahden puolivälissä.

Metsiä on pääsaarella melko paljon. Rannikkoseutujen dyynirenkaan sisäpuolella ne peittävät laajalti sekä hiekka-että soramaita. Kuten Suomenlahden ulkosaarilla yleensä, esiintyvät kuusi ja mänty valtapuina. Suisaaren länsirannan luonnonniityillä kasvaa leppiä, tuomia ja pihlajia.

Asukasluku oli suurimmillaan v.1923, 1338 henkeä. Asutus oli keskittynyt saaren luoteisosaan Lounatkylään, Pohjakylään ja Klauksenkylään. Asukkaat olivat karjalaista alkuperää, muuttaneet tänne etupäässä Virolahdelta ja Koivistolta. Pinta-alaan nähden oli asukasmäärä hyvin suuri. Seiskaria lukuun ottamatta oli Lavansaaren keskimääräinen väestötiheys suurempi kuin minkään muun Viipurin läänin kunnan.

Kansakoulu alkoi toimintansa v.1889. 1920-luvulla oppilaita oli puolitoistasataa. Seuroja ja yhdistyksiä: nuorisoseura (oma talo), kalastusseura (oma talo) ja Martta-yhdistys.

Lehmiä oli taloissa tavallisesti yksi, varakkaimmissa korkeintaan kaksi. Hevosia oli kesäisin yhteensä parikymmentä, mutta talvisin saattoi olla 60. Merenkulku ja kalastus olivat tärkeimmät elinkeinot. Edellinen oli ennen ensimmäistä maailmansotaa varsin huomattava.

Saarelaiset omistivat silloin 80-85 suurta purjelaivaa, joilla harjoittivat kaupankäyntiä Venäjän, Suomen ja Ruotsin rannikkokaupunkien välillä, sekä lisäksi n. 30 jaalaa, joilla käytiin etupäässä Pietarissa, Narvassa ja Suomessa. Merenkulku oli kannattavaa ja pitäjää pidettiin varakkaana. Suomen itsenäistyttyä meriliikenne lakkasi. Saarelaisten oli pakko myydä laivansa ja väestö köyhtyi. Merenkulun edistämiseksi luotsihallitus rakennutti saarelle kaksi pientä majakkaa.

Maailmansotien välillä kalastus oli pääelinkeinona. Etupäässä pyydettiin, kuten muillakin ulkosaarilla, silakoita, mutta myös kuoreita. Talvikalastus oli tärkein. Niin pian kuin meri oli jäätynyt, lähtivät melkein kaikki asukkaat liikkeelle, miehet nuotanvetoon, naiset ja pojat kuoreverkkojen laskuun. Nuottaa vedettiin tavallisesti 18 km:n päässä saaresta etelään. Jäälle rakennettiin hirsimajoja, joissa miehet asuivat viikkomääriä, vain pyhiksi kotiin palaten. Kalojen ostajia – ennen pääasiassa venäläisiä – kerääntyi majojen ympärille ja liikkui kuormineen majalta toiselle. Kuoreita pyydettiin etupäässä saaren länsi- ja pohjoispuolella. Tarton rauhassa luovutettiin saarelaisten ikivanhat – vuosikausia vaatineilla ponnistuksilla peratut – Kurgolan matalikolla sijaitsevat nuotta-apajat venäläisille, mikä oli ankara isku talvikalastukselle. Hylkeenpyyntiä harjoitettiin jonkin verran talvisin.

Satamat olivat pääsaaren pohjoisosassa. Kierkoorin niemen, Kukkoorin saaren ja mantereen väliin on muodostunut suojainen allas, jota käytettiin kauppalaivojen talvisatamana. Kesäsatamana taas toimi pääasiallisesti Kierkoorin itäpuolella oleva Malmihiianlahti. Sen suojana on luonnollinen aallonmurtaja, jonka muodostaa Kierkoorista kaakkoon pistävä pitkä vedenalainen hiekkasärkkä Pihlajarivi ja Hailimatala. Pääsaarella risteilee pieniä teitä joka suunnalle.

Asukkaat valmistivat itse useimmat talouskapineensa sekä verkkonsa ja muut kalanpyydyksensä. Hylkeennahasta tehtiin turkkeja, päähineitä ja jalkineita. Veneen- ja laivanrakennusta harjoitettiin yleisesti. Saaren kauppa suuntautui etupäässä Kotkaan (75 km) ja Viipuriin (100 km). Postiyhteys oli Koivistolta.

Lavansaari luettiin alkujaan Vehkalahteen, mutta siirtyi Uudenkaupungin rauhassa v.1721 Kakin (Johanneksen) ja myöhemmin Koiviston seurakuntaan. V. 1896 sinne määrättiin oma saarnaaja, joka samalla oli opettajana kansakoulussa. V. 1542 Löfsalö mainitaan Viipurin linnalle kuuluvana ulkosaarena. Se annettiin v.1718 lahjoituksena hovimestari Juhana da Costalle.

Jo ennen vapaussotaa, lokakuun alussa 1917, muodostettiin Lavansaarella kaikessa hiljaisuudessa (ensin palokunnan nimellä) suojeluskunta. Sodan puhjettua valtasi suojeluskunta maaliskuun 7 p:nä 1918 Lavansaaren patterit, saaden sotasaaliiksi 8 raskasta tykkiä, valonheittäjän sekä ampuma- ja elintarpeita. Tarton rauhan määräysten mukaisesti hävitettiin rauhanteon jälkeen saaren patterit.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Lavansaari kuvina

Lavansaaren kartta

Lumivaara

Lumivaaran pitäjä
Lumivaaran pitäjä sijaitsi Laatokan luoteisnurkassa Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjien välissä. Sen alueet kuuluivat vuoden 1922 loppuun saakka Jaakkimaan.

Lumivaara kuului Viipurin lääniin, Kurkijoen tuomiokuntaan ja Kurkijoen kihlakuntaan. Vuonna 1940 sen asukkaista sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta 93 %, teollisuudesta, käsityöstä 2,6% ja kaupasta 2,1 %.

Pitäjän asukasluku oli suurimmillaan n. 6200 1920-luvun loppupuolella (1928). Vuonna 1939 asukkaita oli 4 933.

Lumivaaran pitäjä on kaakosta luoteeseen suuntautuvana 34 kilometriä pitkä ja Tervajärven ja Kumolan kylien kohdalla noin 15 kilometriä leveä. Pitäjän koko pinta-ala on 292,4 neliökilometriä. Kyliä Lumivaarassa oli kymmenen.

Lumivaara osa kaunista Karjalaa
Satojen salmien ja lahtien erottamat saaret ja niemet ovat sitä kuuluisaa ja luonnonihanaa Laatokan saaristoa, joka on painunut lähtemättömästi lumivaaralaisten mieliin.

Vanhaa asutusta
Lumivaaran pitäjä kuuluu niihin Laatokan luoteiskulman alueisiin, joiden asutus on hyvin vanhaa. Tätä todistavat monet seuduilla tehdyt muinaislöydöt. Kivikauden aikaisia esineitä on löydetty Lumivaaran alueelta vuoteen 1944 mennessä noin 60. Esineistö on todisteena siitä, että alueella on ollut asutusta parisen tuhatta vuotta ennen Kristusta. Tuhatluvun asutuksen merkeiksi on arveltu lukuisia Laatokan luoteisrannoilla olleita kivilinnoja, joista on jäännöksiä vieläkin mm. Kumolan Lemettilän ryhmässä.

Mannerjää
Noin 12860 vuotta sitten pysähtyi mannerjään reunan sulaminen uloimman Salpausselän vyöhykkeelle, osapuilleen 20 km Kumolasta luoteeseen. Viimeistään tällöin seudulle saapuivat ensimmäiset pioneerilajit autiona paljastuneille luodoille ja soraisille särkille ja vettä valloittaen. Gröönlanninhylje ja laatokannorpan kantamuoto, monet kylmänveden kalat ja kilkki sukeltelivat myös Kumolan nykyisillä alangoilla, sillä veden korkeus oli noin 70-80 metriä Laatokan nykyisen pinnan yläpuolella. Rantavyöhykkeitä Laatokan kehitysvaiheista onnistuu paikantamaan edelleen rinteiltä.

Kevään ensi kasvit
Kiurunkannus, sini- ja kangasvuokko ja tesmayrtti ennättävät kevään ensimmäisiksi kukkijoiksi.

Eläimistä
Kalaa oli runsaasti tarjolla Lumivaarassa varsinkin sulanveden aikoina. Monet Lumivaaran rantakylien asukkaista olivatkin kalastaja-maanviljelijöitä.

Vesi- ja metsäkanalintujen kannat olivat aikoinaan runsaat ja toivat todellistakin ravintolisää metsästysaikoina.

Katse Valamoon
Lumivaaran korkeimmalta huipuilta saattoi nähdä yli Laatokan Valamon kupoleille.

Talvisota
Syksyllä 1939 elettiin mitä sekavimman mielialan vallitessa. Ennen pitkää sodan liekki leimahti. Lentokoneet jurrasivat lakkaamatta toisinaan pommittaen toisinaan tiedustellen. Pommituksen jytinä kuului usein Elisenvaarasta, Lahdenpohjasta ja Ihalasta. Joskus tippuivat pommit Lumivaaran syrjäkyliin. Sodasta huolimatta suoritettiin joka päiväiset askareet Lumivaarassa

Evakkoon
Maaliskuun 11 päivänä annettiin määräys, että vanhukset, lapset ja sairaat oli siirrettävä pois paikkakunnalta. Kun sitten maaliskuun 13 päivänä saatiin lopullisen rauhan sanoma, joka määräsi koko Lumivaaran luovutettavaksi ja tyhjentämisaikaa annettiin vain kymmenisen päivää, niin osa aikaisemmin lähteneistä palasi vielä takaisin. Näinä muutamina armonpäivinä tapahtui niin kiireellinen evakuoiminen, ettei liene montaakaan silmän täyttä välillä levähdetty. Varmaan myös viranomaisille tuli Lumivaaran evakuoiminen yllätyksenä, koskapa ei ollut mitään suunnitelmaa siltä varalta annettu.

Varsinaiset asukkaat olivat lähteneet Lumivaarasta maaliskuun 20 päivään mennessä. Toimitusmiehistöä oli siellä vielä lopulliseen luovutukseen asti, joka tapahtui maaliskuun 21 päivänä 1940.

Karjan kohtalo
Karjan kohtalo oli kaikkein onnettominta. Oli paksuluminen talvi ja kovat pakkaset, tiet autoja täynnä eikä karjalle riittänyt kyytineuvoja. Karjat oli vain päästettävä irti ja koetettava ajaa pitkin teitä.

Evakoinnin suunnittelematomuus
Evakuoimisen suunnittelemattomuus ilmeni siinäkin, kun ensin matkan päämääräksi ilmoitetut Hämeen pitäjät Lammi ja Koski matkan varrella yhtäkkiä vaihtuivat Perä-Pohjolaksi ilman mitään tarkempaa mainintaa edes pitäjästä. Väestöä ja joitakin tavaravaunuja ehdittiin lähettää jo Lammille ja Koskelle.

Perä-pohjola
Lumivaaralaiset evakuoitiin Perä-pohjolaan, Lapin lääniin, niin että, heitä asui kahden joen, Kemijoen ja Tornionjoen varsilla. Varsinaisesti lumivaaralaisten evakkopitäjiä olivat Kemin maalaiskunta, Simo, Tervola, Alatornio, Karunki, Ylitornio ja Rovaniemen maalaiskunta.

Takaisin kotiin
Sotatoimet alkoivat kesäkuussa 1941. Savolaisista kootut joukot ylittivät heinäkuussa silloisen väliaikaisen rajan ja yhtämittaa kovia taisteluita käytyään valtasivat heinäkuussa takaisin Lumivaaran pitäjän alueen. Muutamien aikojen kuluttua alkoi väestön takaisinpaluu.

Väestön paluu
Heinäkuussa vuonna 1943 oli palannut 3811 henkeä. Käytännöllisesti katsoen oli koko väestö silloin palannut, kun otetaan huomioon, että sotakuntoiset miehet olivat rintamalla.

Jatkosota
Jännittynyt mieliala sai ensimmäisen ankaran iskun kesäkuun 16 päivänä, jolloin levisi tieto, että Pekka Härkönen oli viivyttelemättä kutsuttu Käkisalmeen naapurikuntien kunnanpäälliköiden ja hallituspiirin päällikön kanssa neuvottelemaan mahdollisesta Lumivaaran evakuoimisesta.

Hälyytysvalmius ja viimeiset jäähyväiset
Syyskuun 19 päivänä 1944 tuli pelätty puhelinsanoma puolenpäivän aikana evakuoinnin johtajalle:

Hälyytysvalmius astuu voimaan heti tämän puhelinsanoman saatuanne. Teidän on kuntanne lopullisesti tyhjennettävä ihmisistä, karjasta ja siitä määrästä materiaalia, joka voidaan mukana kuljettaa 20.9.44 klo 12 mennessä. Moskovan rauhanrajan takana on kaikkien oltava viimeistään 21.9.44 kello 12.

Muutamia numeroita
Kaikki Lumivaaraan palanneet asukkaat, 3650 henkeä, tulivat evakuoiduiksi. Marraskuun 15 päivänä 1946 hankittujen tietojen mukaan sijoituskunnissa oli seuraavat määrät lumivaaralaisia:

Alavieskassa 89 perhettä 330 henkeä

Kalajoella 65 perhettä 242 henkeää

Nivalassa 158 perhettä 691 henkeä

Rautiossa 23 perhettä 103 henkeä

Ylivieskassa 121 perhettä 464 henkeä

Yhteensä 456 perhettä 1830 henkeä

Ehdotuksia lumivaaralaisten sijoitamiseksi Vuoden 1944 evakuointi vei lumivaaralaiset talvisodan jälkeen määrättyihin sijoituskuntiin, jotka sijaitsivat Oulun läänissä Oulunjoen eteläpuolella, Ylivieskaan ja sen naapurikuntiin. Kun lumivaaralaisten keskuudessa ilmeni tyytymättömyyttä näihin seutuihin jo ensimmäisellä evakkomatkalla, ei niihin osattu taipua nytkään, vaan haluttiin lopulliset sijoituspaikat etelämmäksi.

Lumivaaralaisten sijoittuminen Kumolaiset Alavuudelle ja Töysään, huhtervulaiset Jalasjärvelle ja Töysään, Ihalaiset Pihlajavedelle ja Keuruulle, kostamojärveläiset Keuruulle, oinaan-vaaralaiset Multialle, tervajärveläiset Peräseinäjoelle, kalksalolaiset Pohjaslahdelle ja Virroille, harviolaiset ja kuhkaalaiset Virroille ja kesvalahtelaiset Ähtäriin. Pylkönmäki oli varasijoituskuntana

Lähteet: Lumivaara, Kotiseudun kuvia ja maisemia, Lumi-Säätiö 1952 Lumivaaran kirkonkylä Kumola/ Etelä-Suomen Lumivaaralaiset ry./ 1999 Vaakuna: Seppo Rapo

Lumivaara kuvina

Lumivaaran kartta

Metsäpirtti

Asukasluku 4882 asukasta v. 1939, pinta-ala 187 km2, peltoala 6000 ha eli 32 % pinta-alasta. Metsäpirtti mainitaan 1500-luvulla kyläkuntana. Erotettiin Sakkolasta eri kappeliksi 1690-luvulla. Tuli itsenäiseksi seurakunnaksi v.1894.

Pitäjä ulottuu Laatokan rantaa pitkin vanhalta Venäjän rajalta Taipaleenjoen pohjoispuolelle. Maa on kauttaaltaan tasaista tai pehmeästi aaltoilevaa. Kallioita ei ole ensinkään. Vain matalat moreenikummut ja hiekkapenkereet antavat seudulle vaihtelua.

Maatalouden ohella oli kalastus tärkeä elinkeino. Käytetyimpiä kalastuspaikkoja olivat Valkianenä, Saunasaari, Lotteensaari, Törötinranta, Tapparinranta ja Taipale. Taipaleenjoen kalastusoikeus kuului valtiolle. Sieltä saatiin runsaasti lohta ja Laatokasta muikkuja eli mujeita, siikoja ja nieriää. Venäjänvallan aikana täältä lähetettiin runsaasti kalaa ja karjantuotteita Pietariin. Itsenäisyyden aikoina viljan, sokerijuurikkaan, porsaiden, lohen, siian, nieriän ym. kalojen vientiä Viipuriin, Helsinkiin ja Tukholmaan asti.

Saunasaaren tienoilta suuntautuu lentohiekkakenttiä rannikon suuntaisesti melkein katkeamatta Taipaleenjoen suulle asti. Paikoin erottavat lentohiekkavalleja toisistaan jopa 300 m leveät suokaistat. Yksittäiset särkät kohoavat tavallisesti 1-2 m yli ympäristön, mutta saattavat toisinaan saavuttaa 5 m:n korkeuden.

Pitäjästä on löydetty kolmatta sataa kivikauden esinettä, niistä huomattava osa Suvannon vesijätöistä.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Metsäpirtti kuvina

Metsäpirtin kartta

Muolaa

Muolaa oli ikivanhaa suomalaista asutusta.
Alue mainitaan kihlakuntana jo Pähkinäsaaren rauhan v.1323 asiakirjoissa. Muolaa on ollut aina lännen ja idän välisellä kulkureitillä kaikkine sen seuraamuksineen. Ruotsin vallan aika päättyi isoonvihaan. Venäläiset valtasivat Kannaksen v.1710. Valtiollisesti alue kuului Venäjän keisarikuntaan vuoteen 1811 ja sen jälkeen Suomen suuriruhtinaskuntaan v.1812-1917.Tuo aika toi mukanaan venäläisen lahjoitusmaajärjestelmän. Muolaassa oli Kuusaan, Pällilän ja Kyyrölän lahjoitusmaahovit. Väestöstä tuli lahjoitusmaatalonpoikia, eräänlaisia maaorjia. Se merkitsi pakkovaltaa ja yleistä kehityksen taantumista. Tästä ikeestä vapauduttiin 1800-luvun lopulla. Omat tilat voitiin lunastaa omiksi! Senkin jälkeen kehitys oli varsin verkkaista päästäkseen täyteen vauhtiin Suomen itsenäistyttyä. Elämä oli 1930-luvun lopulla muun valtakunnan tasolla.

Vuoden 1939 tietoja:
Pinta-ala 636 km2,
Viljelysala 11000 ha
Asukasluku 11300, joista Muolaan luterilainen srk 9420 ja Kyyrölän ortodoksinen srk 1880
Elinkeinojakauma: maatalous 86 %, teollisuus, käsityö 7 % ja palvelu, hallinto 7 %
Puolustuslinjalla

Muolaan lukuisat järvet ja kannakset antavat luontaiset edellytykset puolustukselle. Päävastarinta-asema luotiinkin tälle alueelle. Varustuksia tehtiin myös siten, että tuhansia vapaaehtoisia eri puolilta Suomea tuli kesällä v.1939 rakentamaan hyökkäysvaunuesteitä ja muita varustuksia.

Talvisodan sotatoimet tulivat Muolaan alueelle sodan neljäntenä päivänä. Rintama pysyi tässä pääasemassa 3.12.39-16.2.40. Tuona aikana käytiin ankaria puolustustaistelua. Rintaman murruttua Summassa, rautatien länsipuolella, jouduttiin täälläkin siirtymään taaempiin asemiin. Käytytyjen taistelujen aikana tuhoutui valtaosa pitäjän rakennuksista, samoin Muolaan ja Kyyrölän kirkot.

Syksyllä 1939 perustettiin Kyyrölässä Erillinen Pataljoona 4 (Er.P 4) komentajanaan majuri Kaarlo Pöyry, paikallisen suojeluskunnan aluepäällikkö. Henkilöstö muodostui miltei kokonaan Muolaan reserviläisistä. Pataljoona puolusti kotikunnaita Muolajärven – Yskjärven kannaksella. Pataljoonan vaiheista on julkaistu kirja “Muolaan-Kyyrölän miehet talvisodassa 1939-40 Erp 4:n riveissä”. Muolaan miehiä oli tietysti monissa muissakin yksiköissä.

Jatkosodassa Muolaa vapautettiin 23.-27.8.41 välisenä aikana. Hyökkäyskiilat tulivat Äyräpään kautta Kuusaaseen edeten viuhkamaisesti kohti vanhaa rajaa. Vuosina 1942,1943 ja 1944 kesäkuuhun saakka Muolaan alueella oli vain vähäistä ilmasotaa ja harvahkoa desanttitoimintaa. Venäläisten suurhyökkäyksen alettua 9.6.44 sotatoimet saavuttivat Muolaan 15.6. ja viivytystaistelut kestivät 4-5 päivän ajan pitäjän alueella. Kaikista sotatoimista Muolaassa on yksityiskohtainen kuvaus “Uuteen elämään” -kirjassa.

Kirkkomäki

Muolaa oli vanhin seurakunta Viipurin itäpuolella. Seurakunnan 600-vuotisjuhlia vietettiin v.1928. Viimeinen kirkko – neljäs – oli rakennettu vv.1849-52 (arkkitehti Ernst Lohrmann). Siinä oli 2200 istumapaikkaa. Kirkkomaa oli ympäröity luonnonkivistä rakennetulla aidalla. Ympäristöään hallitsevana kukkulalla kirkkomäki oli ratkaisevan tärkeä tukikohta talvisodan puolustuslinjassa. Se olikin toistuvien tykistö- ja ilmapommitusten sekä jalkaväki- ja panssarihyökkäysten kohteena. Se pysyi valloittamattomana. Kirkko tuhoutui. Puusto pirstoutui täysin. Vielä nytkin on havaittavissa puolustajien kaivantoja, suuria pommien ja ammusten tekemiä kuoppia. Hautausmaan pohjoisrinteelle haudattiin jatkosodan aikana 165 sankarivainajaa.

Paluu Muolaaseen

Vapauttamisen jälkeen kunnan edustajat pääsivät palaamaan syksyllä v.1941 järjestääkseen väestön paluuta. Kaikkiaan 2/3 väestöstä palasi kotikunnailleen. Rakennuksista todettiin 90 % tuhoutuneen. Jälleenrakentaminen käynnistyi välittömästi sitä mukaan, kun niukkoja rakennustarvikkeita saatiin. Uusia tilusjärjestelyjä ryhdyttiin suunnittelemaan. Ahkeruudella ja neuvokkuudella ehdittiinkin jälleenrakentaa ja korjata sodan vaurioita varsin pitkälle. Kunnan toimitalo ja seurakuntatalo valmistuivat keväällä v.1944. Sotatoimissa v.1944 ei juuri tuhoutunut rakennuksia.

Muolaan venäjänkieliset kylät

Muolaassa oli neljä venäjänkielistä kylää: Kyyrölä, Parkkila, Sudenoja ja Kangaspelto. Kyyrölän lahjoitusmaahovin omistaja pakkosiirrätti 1700-luvulla autioituneille tiloille 20 perhettä Venäjältä. He juurtuivat näille uusille asuinsijoilleen ja muodostivat oman yhdyskuntansa. He olivat ortodokseja ja säilyttivät kielensä, tapansa ja perinteensä niin kauan kuin asuivat Muolaassa. Evakossa sulautuminen muuhun väestöön on ollut varsin laajaa: ortodoksisuus sen sijaan on säilynyt. Kyyrölän ortodoksisessa seurakunnassa oli vuonna 1939 jäseniä 1880. Se oli maan suurin yhtenäinen venäjänkielinen asutus. Kuntana Kyyrölä liittyi Muolaaseen vuonna 1934. Kylien väestö oli mielellään suomalaista. Miehet taistelivat Suomen armeijassa. Heitä kaatui sodassa 47. Kyyrölään sankarihautausmaalle on haudattu 25 sankarivainajaa.

Muolaalaisten Seura ry.

Kunta ja seurakunta olivat evakossakin omat yhteisömme, yhdyssiteemme. Kun ne lakkautettiin, perustettiin v.1948 Muolaalaisten-Seura ry. Se on järjestänyt ja järjestää edelleen kaksipäiväiset pitäjäjuhlat heinäkuun viimeisenä viikonvaihteena. Juhla kiertää Lounais-Hämeen yhdeksällä paikkakunnalla. Osanottajia on jatkuvasti 1000 molemmin puolin. Seura on vaalinut muistoja ja tallettanut perinteitä. On kirjoitettu historioita; kerätty murretta puhuttuna ja khjoitettuna; tehty naisten kansallispuku; tehty viiri, lippu ja vaakuna; kerätty valokuvia ja esineitä Lounais-Hämeen Museoon Forssaan; nämä keskeisimmät tässä mainittuna.

Muolaalaisia koskevat tiedot yksissä kansissa Pitäjäseuran 40-vuotishistoriikki 1948-1988 ‘Uuteen elämään” -kirja sisältää kaiken olennaisen tiedon muolaalaisten yhteisistä asioista sodan jälkeiseltä ajalta. Mitä tietoja on kerätty? Mitä perinteitä on tallennettu? Miten sijoituttiin uusiin olosuhteisiin? Missä seurakunnan ja kunnan vanhat arkistot ovat? Ja paljon muuta. Kirjaa saa sihteeriltä.

Kiinnostaako sukututkimus?

“Uuteen elämään” -kirjassa on johdatus sukututkimukseen erityisesti muolaalaisille kirjoitettuna. Kirkonkirjat ovat Mikkelin maakunta-arkistossa, jossa ne ovat vapaasti käytettävissä. Muolaan kunnan arkisto on myös siellä. Niissä asiakirjoissa on myös henkilöitä koskevia tietoja.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Näytä Muolaa-kuvat

Muolaan kartta

Pyhäjärvi Vpl.

Kunta Karjalan kannaksella Laatokan rannalla. Asukasluku 1939 oli 7 985 ja pinta-ala ilman vesiä 522 km2. Peltoa oli 8500 ha. Kirkolta tuli etäisyyttä suoraviivaisesti 25 km Käkisalmeen, Viipuriin 80 km ja valtakunnan entiselle rajalle 40 km.

Laatokan rantaviivaa oli 40 km. Korkein kohta oli 91,4 metriä merenpinnasta Kuoppalammin lähistöllä. Vaikka useat järvet olivat Laatokan läheisyydessä, niistä ainoastaan pieni Rahkajärvi laskee suoraan Laatokkaan, kaikki muut laskujokiensa kautta Vuokseen ja sitten Laatokkaan. Pyhäjärven pitäjään kuului myöskin Konevitsan luostarisaari.

Kansakouluja oli ennen sotaa 15 sekä veistokoulu. Säästöpankki (perustettu v.1902), 6 osuuskassaa, kunnanlääkäri, apteekki, kulkutautisairaala ja pieni sairastupa.

Teollisuuslaitoksia: 4 sahaa, puunjalostustehdas sekä maidonmyyntiosuuskunta.

Kalastus oli tärkeä elinkeino. Ennen Venäjän vallankumousta oli Pietari päävientipaikkana. Sinne vietiin paljon voita ja tuoretta kalaa sekä pajunkuorta, muurahaisenmunia ja männynsiemeniä. Vielä v.1913 kuljetettiin Raasulin tulliaseman kautta Venäjälle 4018 kg mateita. Sittemmin vienti suuntautui Viipuriin ja Käkisalmeen.

Pyhäjärvi kuului alkujaan Sakkolan kreikkalaiskatoliseen seurakuntaan, tuli luterilaiseksi seurakunnaksi 1600-luvun alussa, oli vv.1710-35 Käkisalmen yhteydessä ja itsenäistyi lopullisesti v.1735. Talvisodassa palanut kirkko oli puusta (v.1764 Lorenz Stoffer), korjattu v.1902 (J. Stenbäck). Alttaritaulu Aleksandra Såltin maalaama Tulkaa minun tyköni.

Kartanoita: -Taubila (myös Touvila), yksi kuuluisimmista lahjoitusmaahoveista 2,5 km Pyhäjärven asemalta. Sen omisti Freedericksz-suku, jolta se v.1918 siirtyi oston kautta kauppaneuvos Karl Fazerille. – Kiimajärvi Kiimajärven rannalla 6 km Pyhäjärven rautatieasemalta. – Konnitsa, Kiimajärven luoteisrannalla 17 km kirkolta. – Sortanlahti, samannimisessä kylässä 19 km kirkolta. – Vernitsa Laatokan rannalla, hiukan etelään Konevitsan saaresta.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Pyhäjärvi kuvina

Pyhäjärven kartta

Rautu

Pinta-ala oli 336 km2 ja asukkaita vuonna 1939 oli 5990 henkilöä. Maasto on vaihtelevaa, kauniisti kumpuilevaa, lehtometsiä, petäjäkankaita ja kauniita pieniä järviä.

Ennen vuotta 1917 Rautu eli Pietarin läheisyydestä. Kaupankäynti suurkaupunkiin oli vilkasta. Rajan sulkeuduttua maatalous kehittyi voimakkaasti, siitä tuli pitäjän pääelinkeino. Kuuluisiksi tulivat Raudun rotuporsaat, joita markkinoivat ympäri Suomea porsasparisniekat.

Teollisuutta edustivat muutamat sahalaitokset, limonaditehdas sekä muutamat myllyt ja paja.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Rautu kuvina

Raudun kartta

Ruskeala

Ruskeala on Niiralan raja-aseman ja Sortavalan puolivälissä (matkaa kumpaankin n. 30 km). Jänisjärven länsipuolella, Tohmajoen ympärillä. Se rajoittui Sortavalan, Harlun, Pälkjärven, Kiteen ja Uukuniemen pitäjiin. Pinta-ala oli ilman vesiä 405 km2, suurin pituus 44 km ja leveys 20 km.

Kyliä oli 19: Haapavaara, Höksölä, Issakanvaara, Kaalamo, Kirkkolahti, Kollitsa, Kontiolahti, Kuljakko, Kumuri, Leppäselkä, Matkaselkä, Mähkönvaara, Otrakkala, Pirttipohja, Rajakylä, Ruisselkä (Kirkonkylä), Särkisyrjä, Vahvajärvi ja Uusi-Matkaselkä.

Ruskeala kuului muinoin rukoushuonekuntana Kiteen pitäjään ja mainitaan kappelina v.1677. Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 se joutui Venäjän puolelle ja siitä muodostettiin yhdessä Pälkjärven Leppälahden kanssa uusi pitäjä. Vuonna 1918 liitettiin Ruskealan Kirkkolahden ja Kontiolahden kylät vastaperustettuun Harlun kuntaan ja Uuden Matkaselän kylä vuonna 1920 Kiteen pitäjästä Ruskealaan.

Ruskeala on pinnanmuodostukseltaan vaihtelevaa seutua. Tasankoja ei ole, vaan kukkulamaisemat ovat kaikkialla vallitsevina. Jyrkkiä nousuja ja laskuja ei kuitenkaan näe kuin harvoin. Metsät ja soistuneet painanteet ovat leimaa-antavina ja viljelysmaat vain siellä täällä antavat näille vaihtelua.

Suuri osa pitäjää, varsinkin lännessä, on 50-100 metriä yläpuolella merenpinnan. Läntisimmässä perukassa ja itäisimmällä tienoolla kohoavat laajat alueet yli 100 metrin korkeuskäyrän ja huiput saavuttavat 150 metrin korkeuden. Ylin kohta, 165 m, on pitäjän pohjoiskärjessä Ilmakkalammin läheisyydessä.

Ruskealan tärkein vesiväylä on runsasvetinen Tohmajoki, joka alkaa Tohmajärvestä, juoksee Ruskealan pohjoisrajalla Ruokojärven läpi ja saa matkallaan useita sivujokia, jotka tuovat vettä pienistä järvistä. Niistä mainittakoon Matkaselän- ja Timoskanlammet, Matalalampi, Ätäskönlampi ja Pertjärvi.

Ruskealan itärajalla virtaa Kiteenjoki. Lähellä pohjoisrajaa se juoksee Siesmanjärven läpi ja muodostaa etelärajan lähettyvillä Ilmakosken. Pitäjän varsinaiset järvet ovat itäosassa. Niistä mainittakoon Vahvajärvi, josta vedet purkautuvat Ylä- ja Alalammen kautta Jänisjärveen. Jänisjärven pinta-ala on 204 km2 ja siitä kuuluu huomattavin osa Ruskealan kunnan alueeseen. Asutus jakaantui Ruskealassa kahteen osaan. Itäinen, joka käsittää Tohmajokilaakson ja sen itäpuolella olevat järvirikkaat seudut, oli verraten taajaan asuttua ja hyvin viljeltyä. Länsipuolisko sen sijaan oli harvaan asuttua, suurimmaksi osaksi saloseutua ja viljelysmaat pienet. Rautatie kulkee pitkiä matkoja autioiden saloseutujen halki. Vain Kaalamon aseman seutuvilla silmä kohtasi laajempia viljelysmaita ja tiheämpiä talosikermiä.

Ruskeala on tunnettu marmorilouhoksistaan, jotka sijaitsevat parin kilometrin päässä kirkolta luoteeseen Tohmajoen varrella Otrakkalan kylässä. Ne perustettiin v.1767 Sortavalan kirkkoherran Samuel Alopaeuksen aloitteesta. Kaivoksista saatu Ruskealan marmori esiintyy samassa vuoressa kahdenlaisena, hienorakeisena ja tavallisesti tummajuovaisena dolomiittikivenä sekä keskirakeisena valkeana kalsiittikivenä. Kaivostyö on väliin ollut vilkasta ja väliin kokonaan pysähdyksissä. Työvoimana on entisinä aikoina käytetty myöskin orjia, joita tuotiin Venäjältä. Kuljetuskustannusten säästämiseksi kivet hakattiin määrämittoihin jo louhoksella Ruskealassa ja vietiin hevosilla Sortavalan pohjoispuolella olevaan Helylään laivattaviksi. Karjalan radan valmistuttua v. 1894 laivauspaikaksi tuli Sortavala. Ruskealan marmorista on rakennettu monia loistotaloja pääasiassa Pietarissa. Dolomiittikivestä tehtyjä ovat mm. Pietarin Marmoripalatsi ja Kasanin kirkko. Kalsiittikivestä tehtyinä mainittakoon entinen Yleisradion toimitalo Helsingissä Kasarmintorin laidassa.

Pitäjän muista teollisuuslaitoksista ansaitsee maininnan Ilmakosken Villatavaratehdas. Se perustettiin v.1898, jolloin kosken varteen rakennettiin vähäinen kehruulaitos. Pariinkin kertaan se teki vararikon ja vaihtoi useasti omistajaa. V. 1910 tehdas paloi, mutta rakennettiin seuraavana vuonna uudelleen kivestä. Samalla sitä laajennettiin huomattavasti, liittämällä siihen kutomo ja hankkimalla uudenaikaiset koneet. Tehtaassa valmistettiin vuorihuopia, sarkoja, trikootavaroita ym., jotka kaikki myytiin kotimaassa.

Pitäjän maantieverkoston keskuksena on Ruisselkä eli Kirkonkylä. Länsiosan läpi kulki rautatie. Ruskealan asemina olivat Matkaselkä ja Kaalamo, joihin kumpaiseenkin on kirkolta matkaa 7 kilometriä. Matkaselän asemalta rautatie haarautuu Suojärvelle sekä Läskelään ja Pitkäänrantaan. Sieltä on myös pistorata louhoksille. Lähin satamapaikka oli Harlussa Jänisjärven rannalla oleva Hämekoski, jonne kirkolta oli matkaa 30 kilometriä.

Ruskealaisten virallisia sijoituskuntia olivat Polvijärvi, Kontiolahti, Liperi, Rääkkylä, Pielisensuu ja Joensuu.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Viiri: Karjalan Liitto ry. v. 2007

Ruskeala kuvina

Ruskealan kartta

Räisälä

Naapuripitäjiä olivat pohjoisessa Kaukola, koillisessa Käkisalmen maalaiskunta, idässä Pyhäjärvi, kaakossa Sakkola, etelässä Vuoksela, lännessä Vuoksenranta ja luoteessa Kirvu. Pinta-ala ilman vesistöjä oli 403 km2, viljeltyä maata 10000 hehtaaria ja metsää 26000 hehtaaria. Asukkaita oli ennen sotia 8 000. Pitäjässä oli kyliä 38 ja kansakouluja 14 sekä kansanopisto.

Räisälä oli kuuluisa luonnonkauneudestaan. Vuoksi, Räisälän helmi, halkaisi pitäjän etelästä pohjoiseen. Helisevän järvi ja Killatsun Niskajärvi halkoivat pitäjää länsi ja luoteispuolelta. Kunnan omistama maatila Ivaskan hovi sekä Räisälän kartano, saha, mylly ja sähkölaitos sekä Tiurin vehnämylly olivat merkittävimmät tuotantolaitokset.

Räisälä oli maatalouspitäjä, joka tunnettiin myös hyvistä hevosistaan. Järjestelmällinen hevosjalostustyö alkoi 1800 luvun loppupuolella, kun Pikku-Ivaskan hovin vuokraajalle Matti Kuntsille oli sijoitettu kaksi kertaa valtion siitosori. Pitäjä tunnettiin myös raviurheilustaan. Muutamat hevoskasvattajat osallistuivat jo 1880-90 luvuilla koko maan käsittäviin ravikilpailuihin Viipurissa.

Urheiluseura Räisälän Pamaus tunnettiin mm. yleisurheilijoistaan ja hiihtäjistään.

Nuorisoseuroja toimi Kirkonkylän, Särkisalon, Humalaisten, Tiurin, Myllypellon, Makkolan, Siirlahden, Timoskalan ja Unnunkosken kylissä, sekä muutama Työväenyhdistys. Lisäksi oli Raittiusyhdistys, Marttayhdistys, Mannerheimliiton paikallisosasto sekä Suojeluskunta ja Lotta Svärd-yhdistykset. Räisälän sekakuoro sai Helsingin laulujuhlilla v.1931 ensimmäisen palkinnon.

Kivikaudelta lähtien Räisälä oli koko Karjalan tiheimmin asuttua seutua, kuten koko Vuoksen alajuoksu. Theodor Schvindt teki 1800-luvun lopun arkeologisissa kaivauksissaan huomattavia löytöjä mm. Siirlahdesta, Särkisalon Hovinsaaresta, Räisälän hovin Kalmistonmäeltä sekä Tiurin Linnasaaresta.

Räisälässä oli vuonna 1635 oma kirkkoherra. Seurakunnan ikä lasketaan tuosta vuodesta. Silloinen seurakunta oli alueeltaan suuri, sillä myös Kaukola kuului siihen vuoteen 1735. Pitäjän kirkko (neljäs) seisoo laakealla kalliolla ja on säilynyt suhteellisen hyvässä kunnossa. Kirkon välittömässä läheisyydessä oli hautausmaa, jota laajennettiin useaan kertaan, viimeksi v.1932.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Viiri: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Räisälä kuvina

Räisälän kartta

Sakkola

Sakkolan nimellä ei ole mitään tekemistä sakkojen kanssa. Vanha historiallinen nimi on Sakkula. Mistä tämä taas tulee, siitä on monta selitystä. Jo 1200-luvulla oli Sakkula-niminen pokosta olemassa. Pähkinäsaaren rauhassa se jäi Novgorodin puolelle ja mainitaan Vatjan viidenneksen verokirjassa Sakkulan muodossa. Ikivanha nimi muutti muotoaan v.1735, kun papisto ja virkamiehet alkoivat kirjoittaa U:n tilalle O:n ruotsinkielen ääntämisen mukaan. Kansa kuitenkin säilytti pitkään historiallisen Sakkula-nimen.

Suur-Sakkolaan aikaisemmin kuuluneista osista Pyhäjärvi liitettiin Käkisalmeen v.1589, Metsäpirtti itsenäistyi v.1903 ja Vuoksela v.1925.

Suvanto jakaa Sakkolan kahtia. Kirkko oli järven pohjoispuolella. Alunperin nykyistä kokoa suurempi järvi laski länteenpäin Vuokseen ja Vuoksi Käkisalmen kautta Laatokkaan. Kevättulvien takia rantakylien viljelijät päättivät kaivaa Suvannon ja Laatokan välillä olleen hiekkakannaksen poikki ojan. Keväällä v.1818 se onnistui. Suvannon vesi syöksyi Laatokkaan sellaisella voimalla, että vei mukanaan suuria puita, kiviä ja rakennuksiakin. Jylinä oli kuulunut Pähkinälinnaan asti, jossa soitettiin kirkonkelloja kolme vuorokautta. Z. Topelius kertoo kirjassa Vanha kaunis Suomi, että rakennuksen pirstaleilla kiekui kukko Laatokalla! Järven pinta laski 7 m ja syntyi 5000 ha viljelyskelpoista maata. Yhteys Vuokseen katkesi kokonaan.

Nyt halusivat puolestaan Vuoksen rantojen viljelijät alentaa kevättulvia. Kiviniemessä kaivettiin ja syntyi koski, jonka kautta Vuoksen vedet alkoivat virrata Suvannon kautta Laatokkaan v.1857.

Lahjoitusmaakauden jälkeen säädyt päättivät v.1867 lunastaa maat ja talonpojat pääsivät itsenäisiksi, kunhan maksaisivat velkansa valtiolle. Tästä alkoi kaikenpuolinen kehitys. Sakkola kuului jo v.1901 kuntaryhmään, missä torppareita oli kaikkein vähiten. Pian osattiin hyödyntää myös Pietarin markkinat ja vaurastuminen alkoi. Itsenäisyyden mukana raja sulkeutui. Sakkolalaiset sopeutuivat rakennemuutokseen siten, että kehittivät tuottoisan porsaskaupan. Suuria sikaloita ei ollut, vaan lähes jokaisessa talossa oli emakko ja parisniekat (ven. prasol = prasol = karjakauppias, väännettiin myös muotoon raasuli, katso myös Rautu) ostivat porsaat ja kävivät myyntimatkoilla ympäri Suomea. Tästä syystä vieläkin, kun sanoo olevansa kotoisin Sakkolasta, kuulee heti: Ai, oletko niitä rotuporsaita?

Maanviljelys oli asukkaiden pääelinkeino. Kunnassa toimi säästöpankki, 6 osuuskassaa ja yksi liikepankki. Kiviniemi oli Sakkolan liikekeskus, jonka kehitystä tuki Kasarmilan kantahenkilökunta sekä hyvät maantie- ja rautatieyhteydet. Suvantoa pitkin oli myös laivaliikennettä, joka yhdisti pohjois-ja etelärannan kyliä toisiinsa.

Kauppaa hoitivat Sakkolan Osuuskauppa sivumyymälöineen, Ala-Vuoksen osuusliike ja lukuisat yksityiskaupat. Isoissa kylissä oli kaksikin kauppaa.

Kunnan talous oli vakaa. Kunnalliskoti ja lastenkoti olivat ajanmukaiset.

Järjestötoiminta ja vapaa sivistystyö olivat Sakkolassa erittäin vilkkaita. Tähän vaikutti osaltaan varhain aloitettu kansakoulujen perustaminen. Ensimmäinen koulu oli aloittanut toimintansa Sipilänmäellä jo v.1874.

Kouluja rakennettiin kolmen vuosikymmenen aikana niin tehokkaasti, että v. 1904 kaikilla lapsilla oli koulu kohtuullisen matkan päässä. V.1939 kansakouluja oli 12. Sakkolalaiset myös lähettivät lapsensa kouluun ja oppivelvollisuus oli Sakkolassa toteutunut 15 vuotta ennen valtakunnallisen oppivelvollisuuden voimaantuloa. Oppikoulua ei ollut, lähimmät olivat Käkisalmessa ja Pölläkkälässä. Jatkosodan aikana aloitti Valkjärvellä keskikoulu, joka ennätti toimia vain lyhyen aikaa. Ensimmäinen kansankirjasto oli perustettu jo v.1848.

Sakkolassa oli kansansivistys- ja maanpuolustusjärjestöillä 10 omaa taloa. Nuorisoseuroja oli 10, vanhimmat perustettu v.1899. Kirkonkylän Nuorisoseura ja Haparaisten Nuorisoseura (perustettu v.1904) toimivat vieläkin! Kuorojakin oli useita: kirkkokuoron lisäksi toimi neljä sekakuoroa sekä kaksi mies- ja naiskuoroa. Lisäksi oli oma torvisoittokunta sekä varuskunnan JP 4:n soittokunta. Työväenyhdistyksiä oli kolme. Urheilua ja voimailua harrastettiin omassa seurassa Sakkolan Jäntevässä.

Martta-yhdistysten toiminta kattoi koko pitäjän ja sen ansiosta naisväki oli varsin edistyksellistä kodin- ja puutarhan hoidossa. Suojeluskunta ja Lottajärjestö toimivat myös vilkkaasti. Nuorten Kristillisellä Yhdistyksellä oli useita ala-osastoja, jotka järjestivät opintopiirejä sekä tyttö- ja poikakerhoja. Evankelisella Nuorisoliitolla oli myös toimintaa, mutta kiistoja eri järjestöjen välillä ei ollut.

Paluu Sakkolaan syyskuussa 1941 käynnisti jälleenrakentamisen. Sota jatkui, mutta kaikki kotityöt hoidettiin, vaikka miehet olivat rintamalla. Naiset, lapset ja vanhat miehet olivat saaneet viljelykseen kevääseen v.1944 mennessä koko peltoalan 6876 ha! Lisäksi oli rakennettu ja korjattu asuin- ja karjarakennukset.

Suvanto ja Vuoksi olivat hyvä puolustuslinja molemmissa sodissa. Sakkolan eteläpuolelle venäläiset pääsivät sotimalla, mutta Taipaleesta ja Suvannosta ei yli tultu ennenkuin alueet oli luovutettava välirauhansopimuksilla.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Viiri: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Sakkola kuvina

Sakkolan kartta

Salmi

Salmin sijainti Kunta Suomen kaakkoisrajalla Laatokan rannalla Uuksujoen, Tulemajoen ja Miinalanjoen ympärillä sekä Mantsin- ja Lunkulansaarilla.

Salmin perustiedot Pinta- ala oli 1423 km2, 14500 asukasta (1934). Peltoa 6000 ha, kasvitarhaa 14 ha, niittyä 1600 ha, kaskea 145 ha (1935). Hyrsylän mutkan alue kuului Salmin pitäjään satoja vuosia, mutta liitettiin Suojärveen 01.01.1931. Syynä oli kulkuyhteyksien huonous Salmin keskustaan. Pitäjässä oli 29 kylää, joista pääkylät olivat Kirkkojoki, Tulema ja Miinala. Kirkolle oli matkaa Uuksun pysäkillä 26 km. Salmista oli linja-auto- ja kesällä laivayhteys Sortavalaan.

Koulut Vuonna 1880 aloitti toimintansa ns. Pappilan koulu, jonka opetus vastasi lähinnä kiertokoulua. Vain varakkaimpien perheiden lapset saivat siinä opetusta. V. 1885 perustettiin Tulemalle yksityisten kannattama alkeiskoulu. Myöhemmin kansakoulut siirtyivät kunnan omistukseen. Koulupiirejä oli 23 (1939), yläkansakouluja 23 (supistettuja 4), 5-luokkainen valtion keskikoulu (perustettu 1917) ja kiertävä kotitalouskoulu.

Elinkeinoelämä Salmissa oli kunnanlääkäri, kunnansairaala, kulkutautisairaala, apteekki, ja Kansallis-Osake-Pankin konttori. Teollisuuslaitoksia: Pitkäranta Oy:n sähkölaitoksia oli neljä, Paloniemen saha, Salmin Puu- ja Myllyosakeyhtiö, 2 meijeriä. Oy. Hosainoffin saha (perustettu 1872) ja muut samaan ryhmään kuuluneet teollisuuslaitokset lopettivat toimintansa 1930. Rautatie Salmiin rakennettiin v. 1942. Vuonna 1919 perustettiin Salmin rajavartiosto (esikunta Pitkärannassa). 1/SR:n toimialueella oli Salmin pitäjä, pääsijoituspaikkana Manssila (ent. venäläistämiskoulu), uusi sijoituspaikka valmistui v. 1939 Kasakkalahteen juuri ennen sodan alkamista. 1/SR: n vartiot olivat Grosnoissa, Rajaselässä, Murrossa, Kanabrojärvellä ja Kaunoselässä sekä Tulemassa puhelinvartio.4/SR:n vartiot olivat Käsnäselässä ja Hiisjärvellä (esikunta Impilahden Uomaan kylässä). Mantsinsaaren Pöllän kylässä oli Merivartioasema.

Kirkko Salmi kuului Salmin evankelisluterilaiseen rajamaaseurakuntaan, Viipurin hilppakuntaan, Sortavalan rovastikuntaan (per. 1639), muodostettiin 1885 Impilahden rukoushuonekunnaksi, itsenäistyi 1922. Kirkko puusta (1877), korjattiin ja varustettiin tornilla 1909. Alttaritaulu Jeesus ristiIlä, I. Launiksen maalaama. Luterilaisen seurakunnan jäsenet (1936 1506 henkeä) asuivat hajallaan. Salmin kreikkalaiskatolinen seurakunta (8300 henkeä v.1936) käsitti Salmin kunnan paitsi Mantsinsaarta, Lunkulansaaren länsiosaa ja Uuksalonpäätä (Mantsinsaaren kreikk.kat. seurakunta) sekä Ala- ja Ylä-Uuksua (Pitkärannan kreikk.kat. seurakunta). Salmi kuului Karjalan hiippakunnan kolmanteen valvontapiiriin. Salmin pogosta mainitaan 1500. Pyhälle Nikolaokselle nimetty tiilirakenteinen kirkko oli ruhtinatar Anna Orlov- Tsesmenskin rakennuttama 1815-24 ja uusittu 1935. Kappelikirkot olivat Manssilassa (1906) ja Orusjärvellä (1910). Rukoushuoneita (tsasounia) oli 18.

Historiallisia muistoja Lukuisia uhrikalmistoja, Stolbovan rauhan (1617) rajakivi, ns. Variskivi ManssiIän rannalla Laatokassa ja toinen rajakivi Manssilan maantiellä. V. 1639 perustetun ja 1700 hävitetyn Salmin evankelisluterilaisen kirkon ja hautausmaan paikka Miinalassa. Tuleman kylässä lahjoitusmaakartanon päärakennus.

Kaupunkioikeudet Oman lukunsa Salmin historiassa muodostavat 1600-luvun kaupunkihankkeet. Ruotsin kuningas Kustaa I lAadof antoi v. 1632 käskyn perustaa kaupunkeja Karjalaan ja Inkerinmaalle. Käskynhaltija Henrik Spåre määräsi perustettavaksi kaupungit Sortavalaan ja Salmiin. Salmiin laadittiin asemakaava ja rajatarkastaja Henrik Blankenhagen nimettiin pormestariksi. Kumpikaan kaupunki hanke ei silloin käynnistynyt. V. 1643 perustettiin ja kaavoitettiin Sortavala sekä valittiin Salmin kaupungin paikaksi Miinala. Sortavalaan ilmoittautui heti 56 porvariksi pyrkivää ja sen kaupunkikehitys alkoi. Salmiin ei saatu vapaaehtoisia porvareita Blankenhagenin tarmokkaista yrityksistä huolimatta ja kaupunkihanke raukesi lopullisesti v. 1656 – 61 ruptuurisotaan.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Viiri: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Salmi kuvina

Salmin kartta

Seiskari

Seiskari Seiskari on itäisin Suomenlahden ulkosaarista. Se mainitaan v.1395 Viipurin linnan asiakirjoissa nimellä Zeiscere. Seiskari tunnettiin myös nimellä Seitskari, ruots. Seitskär. Venäläisissä kartoissa nimenä on ollut Lesnoj = Lesnoi, “Metsäsaari”, mutta uusimmissa O.Seskar. Etäisyys Koiviston kirkolta on 45 km ja Inkerin rannikolta 20 km. Saaren pituus on 4 km, leveys 1,5 km, pinta-ala 4,0 km2 Itä- ja kaakkoisrannalla on suuria lentohiekkamuodostelmia, jotka siirtyvät vähitellen länteen päin.

Seiskarista tuli itsenäinen kunta ja seurakunta v. 1896. Siellä oli kansakoulu ja oma osuuskauppa, aikaisemmin useitakin kauppoja.

Länsirannalla Pohjakylä, Välikylä ja Lounatkylä muodostivat yhtenäisen taajaman. Asuinrakennuksia oli 129 (v.1920) ja väentiheys 200 h/ km2 Pääelinkeinot olivat merenkulku ja kalastus.

Seiskarilaiset, 750 henkeä, joutuivat jättämään kotisaarensa 11.10.1939 ja asutettiin Turunmaan saaristoon. Nykyisin heitä asuu etupäässä Etelä-Suomen rannikkoseudulla. Välirauhan aikana ei päästy palaamaan.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997

Seiskari kuvina

Seiskarin kartta

Soanlahti

Soanlahti rajoittui Korpiselän, Suistamon, Ruskealan, Pälkjärven ja Värtsilän pitäjiin. Se oli Raja-Karjalan pitäjistä pienin, pinta-ala ilman vesiä 433 km2. Suurin pituus lännestä itään oli 34 km, leveys etelästä pohjoiseen 32 km. Asukkaita n. 2400, asukastiheys 5,3 henkilöä/ km2

Kyliä oli 7: Harsuvaara, Havuvaara, Juttulampi, Kiekua, Koirivaara, Kuikka ja Soanlahti (Kirkonkylä). Kyliksi nimitettiin myös seuraavia Soanlahden Kirkonkylän taloryhmiä: Hartikanvaara, Laaja, Lehtomäki, Pohjoispää, Polvivaara, Prolavaara, Päätyy, Suvipää ja Ypäkkö. Asuinrakennusten lukumäärä oli 430.

Kansakouluja oli 5, Kirkonkylän (v.1886), Koukkuhongan (v.1900), Koirivaaran (v.1901) Havuvaaran (v.1917) sekä Lehtomäen.

Maisema on vaaraselännemaisemaa, joka poikkeaa Laatokan seutujen kukkulamaista. Kirkonkylä on länsiluoteesta itäkaakkoon kulkevalla, Jänisjärven pinnasta korkealle kohoavalla luonnonihanalla harjanteella, jonka laelle siintää etelästä Ison-Jänisjärven saareton ulappa ja pohjoisesta Pien-Jänisjärven korkearantainen, saarekas selkä. Idempänä erottuu syvä kaksijokinen laakso ja näiden pohjoispuolella toinen toistensa takaa häämöttäviä, samaan suuntaan kulkevia korkeita vaarajonoja. Samanlaisia maisemia jatkuu länteen ja itään.

Soanlahti oli harvaan asuttu pitäjä. Ainoastaan Jänisjärven rantamaalla oli viljelysseudun leima. Kylät oli rakennettu suomalaiseen tapaan. Muu osa pitäjää oli harvaan asuttua saloseutua, jossa vain valtion metsänvartijain asunnot ja jokunen pieni, harmaa kylä peltotilkkuineen ja niittyineen muodostivat vähäisiä viljelyssaarekkeita. Vankimmat maanviljelysseudut olivat Kirkonkylä ja Koirivaara.

Jänisjärven rannalla oli Veljakan- ja Soanjoen suistojen eteläpuolella Kintšinniemen dolomiittilouhos, josta kiveä vietiin vuosikymmenet Värtsilän rautatehtaalle käytettäväksi rautamalmin sulatuksessa. Toinen dolomiittikaivos oli Prolavaarassa, 4 km edellisestä kaakkoon. Dolomiittivarat ovat erittäin suuret, miljoonia kuutiometrejä. Lisäksi on Prolavaaran ja Lehtomäen kylien seudulla rikas kaoliinikerros, johon avattiin kaivos keväällä v.1923.

Soanlahti muodostettiin v.1885 luterilaiseksi seurakunnaksi Ruskealan ja Impilahden osista. V. 1500 se mainitaan kyläkuntana ja 1580-luvulla yhtenä kreikanuskoisen Ilomantsin kappelina, Soanlahden tai Leppälahden nimellä.

Valtio rakennutti Soanlahden puisen luterilaisen kirkon v.1890. Kreikkalaiskatoliset kuuluivat Suistamon seurakuntaan.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Soanlahti kuvina

Soanlahden kartta

Sortavala MLK

Pysyvää asutusta
Pysyvää asutusta Laatokan Karjalassa on ollut 5000 vuotta, mistä ovat todisteena runsaat kivikautiset löydöt pitkin rannikkoa Vuoksen Taipaleesta Sortavalaan. Viikinki- ja ristiretkikaudella, 800… 1200-luvullia Laatokan Karjalassa syntyi ensimmäinen korkeakulttuuri. Suomalaiset uudisasukkaat muodostivat Käkisalmen – Kurkijoen -Sortavalan alueille voimakkaita yhdyskuntia, jotka metsästäjät kävivät turkiskauppaa pohjoisen vesireittejä pitkin.

Muinaislinnat
Rautakirves teki mahdolliseksi kaskiviljelyn ja sen myötä noin tuhat sitten syntyi paikannimi Sortavala tarkoittamaan jatkuvassa kaskivuoroviljelyssä olevaa aluetta, sortavien eli kaskea kaatavien maata. Sortavala käsitti aluksi sen puoliympyrän muotoisen saaristo- ja rannikko alueen, jonka keskipiste on Honkasalon Vahtimäellä ja säde 15 km. Alueen 15 linnamäkeä ovat suurin muinaislinna tihentymä pohjoismaissa ja osoittavat olojen rauhattomuutta.

Sortavalan kaupungin perustaminen
Kaupunki perustettiin 1643 (ei 1632 kuten useissa kirjoissa on mainittu) ja peri vanhan pogostan (veronkantopiirin) nimen. Itä-Suomeen ja Vienaan suuntautuvan kaupan turvin se kehittyi nopeasti, vaikka pieniä sotia ja rosvoukkojen aiheuttamia kahakoita oli jatkuvasti.

1700-luvun alussa kehitys katkesi ja muuttui sadan vuoden taantumaksi, kun Pietari I valloitti Karjalan Venäjälle ja alkoi rakentaa uutta pääkaupunkiaan Pietaria Nevajoen suulle. 1700-luku oli ryöstön asteelle kehittyneen ankaran verotuksen aikaa. Tsaarille oli samantekevää kuolivatko alamaiset nälkään vai voudin ruoskaan, kun vain Pietarin palatseista ja kirkoista tuli komeita.

Syrjäseutujen asukkaat eivät saaneet maksamiansa verojen vastineeksi yhtään mitään. Teitä ei rakennettu, minkäänlaista kansanopetusta ei järjestetty ja oikeuslaitos oli veroa kantavien voutien mielivallan varassa.

Kaupunkioikeuksien menetys
Vuonna 1721 kaupunkioikeutensa menettänyt Sortavala nimettiin uudelleen kaupungiksi v.1783, mutta ratkaiseva käänne parempaan päin alkoi vasta 1812, kun Viipurin lääni siirrettiin Pietarin hallinnollisesta alaisuudesta muun Suomen yhteyteen. Sortavalan kaupunki rakennettiin kokonaan uudelleen vv.1812 … 38. Vaatimattomasta hirsimökkikylästä kehittyi laudoitettu ja maalattu kaupunki, jonka rakennusten koko oli kaksinkertainen verrattuna entiseen.

Sortavalan seminaarin synty
Sortavalan viimeinen 80 vuotta kestänyt nousukausi käynnistyi henkisellä alalla. 1864 aloitti toimintansa yksityinen Herman ja Elisabet Hallonbladin perustama Kymölän kansakoulu, joka muuttui seminaariksi 1880. Kansakoulunopettajat loivat merkittävän osan siitä suomalaisesta hengestä, jonka turvin maa itsenäistyi ja myös säilytti itsenäisyytensä.

Taloudellisen nousun merkkipaaluna oli v. 1894 valmistunut Karjalan rata Viipurista Sortavalan kautta Joensuuhun. Rata korvasi tuhat vuotta jatkuneen vesiliikenteen monin verroin tehokkaammalla kuljetuskapasiteetilla ja käynnisti teollistumisen. Helylään perustettiin 1881 koulukalustetehdas. Kaupungin itäpuoliselle kilometrin pituiselle rannikkokaistalle nousi sahoja ja telakka sekä 1930-luvulla vaneritehdas.

Esikaupunkien kohoaminen
1900-luvun alussa kohosivat esikaupungit Vakkosalmi, Genetz, Mansikkamäki, Nousiaisenmäki ja Puikkola parissa vuosikymmenessä kaupungin rajojen ulkopuolelle. Asukkaita niissä oli lopulta yhteensä yli 4500 eli lähes saman verran kuin kaupungissa.

Vuosisadan alun kasvu ei koskenut yksinomaan kaupunkia. Tuhannen vuoden ajan asutusta oli ollut vain rannikoilla ja saaristossa. Sisämaa oli jaettu käyttöpuuta tuottaviksi salopalstoiksi rannikkokylien kesken. Väestön lisääntyessä Laatokan rantaan tottuneet eivät suostuneet muuttamaan salopalstoille vaan myivät niitä muualta Suomesta tulleille. Näin parissa vuosikymmenessä asutettiin kaikki vielä löytyneet viljelykelpoiset alueet Sortavalan pitäjässä.

1920-luvun kiihkeää rakennuskautta ja kaupungistumista seurasi 30-luvun lama joka kääntyi nousuun 1937… 1939. Silloin valmistuivat kaupungin rnaamerkeiksi As Ov Riutta, Seurahuone, Itä-Karjalan liiketalo ja Hospiz.

Sortavalan mlk: n tilastotiedot:
MLK:n pinta-ala ilman vesiä oli 643 km , pituus koillisesta lounaaseen 35 km ja leveys luoteesta kaakkoon 25 km. Asukasmäärä n. 20.000, Kyliä 66. Kirkko oli kaupungissa ja yhteinen kaupungin kanssa.

Sortavalan tilastotiedot:
Asukkaita Sortavalassa oli 1939 varsinaisessa kaupungissa asui 4253 asukasta ja esikaupungeissa asui 4467 asukasta, yhteensä 8720 asukasta.

Sortavalan historian tiivistelmä Vuosi 0800-1300 Rautakautinen korkeakulttuuri 1300-1500 Nogorodin alaisena pogostana 1500-1660 Jatkuva sotatila 1617 Stoibovan rauha, Karjala Ruotsille 1643 Sortavalan kaupunki perustetaan 1697 Sortavalassa 100 taloa ja 600 asukasta 1705 Venäläiset hävittävät Sortavalan 1721 Uudenkaupungin rauha, kaupunkioikeudet pois 1743 Suomalaiset polttavat Sortavalan 1783 Sortavala uudelleen kaupungiksi 1812 Karjala liitetään autonomiseen Suomeen 1812-1835 Sortavala rakennetaan kokonaan uudelleen 1838 Kaupunkialue laajenee 1880 Sortavalaan seminaari 1893 Rautatie Sortavalaan. Nopea kasvu aikaa 1895-1925 Esikaupunkitaajamat 1917-1930 Itsenäistyminen. Teollistuminen 1930-37 Lamakausi 1939-45 Toinen maailmansota

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Sortavala mlk kuvina

Sortavala MLK:n kartta

Sortavala kuvina

Sortavalan kartta

Suistamo

Kunta sijaitsi Raja-Karjalassa Jänisjärven itäpuolella. Kirkolle oli Suistamon pysäkiltä 5 km. Pinta-ala 1516 km2 (maata), siitä peltoa 4,462 ha, kasvitarhaa 14 ha, niittyä 2292 ha ja kaskea 93 ha (v.1929). Kyliä Suistamolla oli: Alattu, Ulmalahti, Laitioinen, Kontuvaara, Jalovaara, Uuksu, Hutjakka, Teronvaara, Muuanto, Koitto, Äimäjärvi, Petäjäselkä ja kirkonkylä.

Asukkaita oli vuonna 1935 8995 henkilöä (asukastiheys 5,9 h/ km2), Koulupiirejä oli 16, yläkansakouluja 14, supistettuja kouluja 2, alakansakoulunopettajaseminaari, Raja-Karjalan pienviljelijäkoulu, Leppäsyrjän emäntäkoulu, Säästöpankki (perustettu v.1918).

Suistamolla ja Soanlahdella oli yhteinen kunnanlääkäri ja apteekki. Ensimmäiset teollisuuslaitokset olivat Serlachius Oy:n Vaaherjoen saha ja Karjalan puu Oy:n saha Loimolassa. Jalovaarassa oli rikkikiisu- ja Leppäsyrjässä dolomiittikivilöydökset.

Suistamo oli vanhan runolaulun suomenpuoleisia pääpaikkoja. Runonlaulajista tunnetuimmat olivat Ondrei ja Iivana Sotikainen sekä Jaakko, Iivana, Pedri Iivananpoika ja Iivana Jehkinpoika Shemeikka. Vanhassa kalmistossa oli Pedri Shemeikan vanha asuinpirtti museona.

Kreikkalaiskatolinen seurakunta kuului Karjalan hiippakunnan neljänteen valvontapiiriin. Seurakunnan väkiluku (v.1936) oli 8094. Sen alueena oli Suistamon kunta, suurin osa Soanlahtea sekä osa Impilahtea, Harlua ja Ruskealaa.

Suistamo mainitaan v.1589 Sortavalan kreikkalaiskatolisen seurakunnan kappelina ja itsenäisenä vuodesta 1650. Pyhän Nikolaoksen kirkko valmistui puusta v.1844 (arkkit. C.L.Engel) ja uusittiin v.1903. Rukoushuoneita (tsasounia) oli viisi.

Luterilaiset asukkaat kuuluivat Soanlahden seurakuntaan.

Vuonna 1922 valmistunut Matkaselän-Suojärven rata kulkee Suistamon kautta. Asemia tai pysäkkejä oli kuusi: Alattu, Suistamo, Leppäsyrjä, Vaaherjoki, Roikonkoski ja Loimola.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Suistamo kuvina

Suistamon kartta

Suojärvi

Suojärvi oli Viipurin läänin ja samalla koko luovutetun Karjalan pinta-alaltaan suurin pitäjä, 3474 km2. Pituutta oli 100 km ja leveyttä runsaat 60 km.

Maanpinnan korkeus vaihtelee välillä 130-300 m. Korkeimmat vaarat ovat pitäjän pohjoisosassa. Korkeusvaihteluista huolimatta on maanpinnan yleiskuva tasainen ja loivapiirteinen, joten vaarat ja harjut näkyvät jo kaukaa ja vastaavasti niiltä avautuvat näköalat ovat hyvin laajoja. Näköalapaikoista mainittakoon Moisionvaara (7 km Suojärven koilliskärjestä pohjoiseen), jonka harjalta näkyy melkein koko Suojärvi asuttuine rantoineen sekä ympäröivine metsäisine vaaroineen ja suurine soineen.

Mahtavalta Viirunvaaralta (10 km Moisionvaarasta pohjoiseen) on näköala yksitoikkoisempi: joka puolella loppumatonta, autiota metsää, jonka keskellä siellä täällä päilyy tumma salojärvi.

Pitäjän keskusjärvenä on 20 km pitkä, pohjoisosassaan kaksihaarainen Suojärvi johon lännestä laskee Annankosken ja Karatsalmen kautta lähes samanpituinen Salonjärvi. Molempiin järviin purkautuu useita järvirikkaita reittejä ja jokia. Vedet laskevat Suojärven pohjoispäästä alkavaa 160 km pitkää Suo- eli Suojujokea (Wuq = Suja) pitkin Ääniseen Petroskoin pohjoispuolella. Joen keskimääräinen leveys on 100-225 m ja suurin syvyys lähes 9 m. Siinä on useita koskia, joten se on aina ollut liikenneväylänä merkityksetön, mutta uittoväyläksi sopiva.

Asukkaita oli v.1939 väestölaskennan mukaan 15934 henkeä. Kyliä oli 75: Eloniemi, Evaniemi, Hakkasenranta, Hantshakanniemi, Hautakoski, Hautavaara, Helylänniemi, Hietalahti, Hiisvaara, Hilonen, Hokinkaivo, Hukkala, Hyrsylä, Ignoila, Iivilä, Jehkilä, Jyrinselkä, Kaipaankylä (Kaipainen), Kaitajärvi, Kallioniemi, Kalliovaara, Kanavaara, Kanervo, Karatsalmi, Kirveskangas, Kivijärvi, Kiviselkä, Kokonniemi, Korpijärvi, Kotajärvi, Kotiranta, Kuikkaniemi, Kuikkavaara, Kulmoselkä, Kuusela, Lahdenpohja, Lahtela, Lehtivalkama, Lemilahti, Leppälä, Leppäniemi, Lietteenkylä, Maimalampi, Miekkalampi, Moisionvaara, Mäkitalo, Mökkö, Mököinselkä, Nasarenvaara, Nilosaari, Paavola, Pakkala, Parkinselkä, Pekkasenmäki, Peltoinen, Perttilä, Possodanjärvi, Pusoisvaara, Pussila, Pönttösenvaara, Rantala, Salmijärvi, Salonkylä, Salonniemi, Sattila, Sillankorva, Sorsala, Suoranta, Suurniemi, Tervahauta, Tervaselkä, Uljonen, Uusivaara, Varpakylä ja Vegarus.

Suojärvi oli jaettu 23:een koulupiiriin ja toiminnassa oli 23 ylä- ja 25 alakansakoulua. Yhteiskoulu aloitti v.1938. Vuotta myöhemmin valmistunut uusi koulurakennus on nykyään kulttuuri- ja nuorisotalona. Koulu muutti v.1944 Tikkakoskelle ja toimii yhä Tikkakosken yhteiskoulun nimellä.

V.1760 Suojärvi annettiin lahjoituksena kreivi Buturlinille ja siirtyi myöhemmin kreivitär Anna Orloville, joka v.1809 perusti Annantehtaan nimellä tunnetun rautaruukin. Suomen itsenäistyttyä Annantehtaan alue siirtyi Suomen valtiolle.

Ensimmäinen kreikkalaiskatolinen seurakunta perustettiin v.1630. Toinen, Annantehtaan kappeliseurakunta, aloitti v.1898.

Suojärvi mainitaan v.1589 Sortavalan kreikkalaiskatolisen seurakunnan kappelina. Kreikkalaiskatolisen seurakunnan pääkirkko Pyhän Kolminaisuuden kirkko Varpakylässä oli rakennettu v.1894. Sen vieressä oli Neitsyt Marian kirkko 1600-luvulta. Annantehtaan kreikkalaiskatolinen kirkko oli rakennettu puusta v.1887. Leppäniemen Kristuksen kirkastuksen kirkko rakennettiin v.1930.

Tsasounia oli miltei joka kylässä, merkittävimmät Varpakylässä, Moisionvaarassa, Vegaruksessa, Leppäniemellä, Kuikkaniemellä, Kaitajärvellä, Kaipaankylässä, Hautavaarassa, Salonkylässä, Kotajärvellä ja Niemistenkylässä. Vuonna 1917 Suojärven kreikkalaiskatolinen seurakunta jaettiin kahtia: Suojärven ja Annantehtaan seurakuntiin.

Luterilainen seurakunta kuului aikaisemmin Impilahteen ja vuodesta 1885 rukoushuonekuntana Soanlahden seurakuntaan. Ensimmäinen puukirkko tehtiin Kuikkaniemen kylään, Eranniemeen v.1890. Seurakunta itsenäistyi v.1928 ja samana vuonna tehtiin puukirkko Suvilahteen.

Suomen itsenäistymisen aikoihin Suojärvi oli vaatimaton maatalouspitäjä. Rautatien tulo v.1922 muutti tilanteen täysin. Suomen “Klondykeen” tulvi väkeä lännestä. Puu alkoi käydä kaupaksi ja sahoja perustettiin eri puolille pitäjää. Vuonna 1939 teollisuustyöväen osuus väestöstä oli peräti 47,3 %. Suurimmilla hakkuutyömailla saattoi olla ajohevosia nelisensataa. Metsätyömiesten määrä nousi tuhansiin.

Suojärvellä oli Säästöpankki vuodesta v.1914, Kansallis-Osake-Pankin, Helsingin Osakepankin ja Savo-Karjalan Osake-Pankin konttorit, kunnanlääkäri ja sairaalan lääkäri, eläinlääkäri, 2 apteekkia (Suvilahdessa ja Varpakylässä) sekä Kunnansairaala ja Kulkutautisairaala.

Teollisuuslaitoksia: Aunuksen Puuliike Oy:n omistamat Kaipaan, Lapinjärven, Lietteen ja Litsman sahat Oy. The Wiborg Wood Companyn omistamat Suojärven saha sekä Suojärven puuhiomo, kartonki- ja laatikkotehdas, Torasjoen Saha Oy:n sahat Torasjoella, Kotajärvellä ja Piitsojalla.

Suojärven nopeasta vaurastumisesta kertoo se, että pitäjässä oli eniten rekisteröityjä autoja koko Viipurin läänissä ja Seurahuoneen viinanmyynti oli läänin ravintoloiden suurin.

Talvisodan syttyessä jäi Suojärven rajakylistä 1800 henkeä siviilisotavangeiksi, joista runsaat 800 henkeä oli Hyrsylän mutkan alueelta. Heidät palautettiin Suomeen toukokuun lopulla v.1940.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Suojärvi kuvina

Suojärven kartta

Suursaari

Suursaari, saaripitäjä keskellä Suomenlahtea, kuului Kymin tuomiokuntaan, Suursaaren – Tytärsaaren nimismiespiiriin ja seurakuntana Savonlinnan hiippakunnan Haminan rovastikuntaan. Asutus oli keskittynyt Suurkylään ja Kiiskinkylään, jotka kumpikin olivat saaren itärannalla. Asuinrakennusten yhteismäärä suurimmillaan oli 163 ja asukkaita noin 900 henkeä. Suursaari oli kuntana yhteinen Tytärsaaren kanssa v.1838. Suursaari muodostettiin omaksi seurakunnaksi v.1899.

Kaksi osuuskauppaa, Suursaaren, v.1906, Suursaaren uusi osuuskauppa, v.1917, Suursaaren osuuskassa v.1908.

Kansakouluja 2: Suurkylän (avausvuosi 1885) ja Kiiskinkylän (v.1891), 72 opp. (v.1922). Pikkukouluja 2.

Seuroja ja yhdistyksiä: 2 nuorisoseuraa, raittiusseura, Martta-yhdistys, 2 kalastajaseuraa, Mannerheimin lastensuojeluseura, Merimieslähetysseura, 2 urheiluseuraa ja laulukuoro.

Maanteitä ei ollut, kyläteitä oli 3 km.

1. luokan postiasema oli Suurkylässä.

Suursaari on Suomenlahden leveimmällä kohdalla, 40 km etelään Kotkasta ja 65 km:n päässä Viron rannikosta. Saaren mahtavat kalliojoukot kohoavat aalloista yksinäisinä keskellä tuota suurta vesilakeutta. Lukuunottamatta muutamia kallioluotoja ovat lähimpinä saarina Viirit 10 km lounaassa, Lupi 15 km pohjoiskoillisessa, Runskeri (Rödskär) 17 km lounaassa, Tytärsaari 18 km kaakkoetelässä ja Haapasaaret 20 – 25 km koillisessa. Korkeimmilta vuorilta näkyy maamme etelärannikko ja kirkkaalla säällä myöskin Viron matala ranta.

Jääkauden loppuessa olivat ainoastaan Suursaaren korkeimmat huiput Pohjoiskorkia (nykyisin 106 m. yl. merenp.), Mäkiinpäällys (126 m) ja Haukkavuori (142 m) sekä Lounatkorkia (176 m) saarijonona merenpinnan yläpuolella.Tätä todistavat saarella runsaasti eri korkeuksissa esiintyvät muinaiset somerikkoiset rantavallit, joista korkeimmat ovat 90 m nykyisen merenpinnan yläpuolella. Länsirannalla on runsaasti merentyrskyjen sorvaamia kaikenkokoisia ja -muotoisia hiidenkirnuja.

Irtonaisista maalajeista tavataan saarella enimmin murtosoraa, joka ohuehkona kerroksena peittää vuorten välisten notkojen pohjat. Se sisältää suuria siirtolohkareita, joista osa on peräisin lähellä olevista kallioista, osa etäämpääkin Suomen mantereelta. Vähän tavataan myös hiekkaa, jota on Suurkylän lahden pohjukassa ja joka on hyökyaaltojen murtosorasta irti huuhtomaa ainesta. Erikoisena muodostumana ovat laajat kivikot. Savea on ainoastaan Hailiniemen lähellä ja saaren pohjoispäässä, missä se matalan veden rajassa on paljaana.

Kallioiden välisissä notkoissa on myös rahkasoita sekä neljä pientä järveä, Liivalahdenjärvi (400 m pitkä, 75 m leveä, suurin syvyys 1,5 m) ja Veteljärvi (250 m pitkä, 100 m leveä, suurin syvyys 2,3 m, 40 m ymp), joilla on yhteinen laskupuro Selkäapajanlahteen länsirannalle, sekä Ruokolahdenjärvi (350 m pitkä, 200 m leveä, suurin syvyys 5 m, 49 m ymp), joka laskee itärannalle Kiiskinkylän kohdalla, ja länteen Maahellinlahteen laskeva Lounatjärvi 500 m pitkä, 200 m leveä, suurin syvyys 13 m). Etelässä on aivan pieni Pahalampi. Järvien yhteenlaskettu pinta-ala on 14 ha.

Mereltä katsottuna näyttää koko saari jokseenkin alastomalta, mutta kuitenkin on siellä aika muhkeita petäjä- ja kuusimetsiäkin ja jyrkkien vuorten juurella on kasvillisuus sangen rehevää; havupuiden tummasta vehreydestä pistää lehtipuiden, koivun, tervalepän, pihlajan, haavan, paatsaman, tuomen ja raidan heleämpi vihannuus silmään. Joukossa on joku jalo lehtipuukin (lehmus Suurenkorkeanlahden kohdalla, metsäomenapuu Maahellillä, vaahtera Kiiskinkylässä, saarni eteläosan niityillä) tai harvinainen pensas (näsiä, tuhkapuu).

Muista kasviharvinaisuuksista mainittakoon tunturinurmikko (Poa alpina), tunturitähkiä (Phleum alpinum), vihreä pantaheinä (Setaria viridis), etelän maarianheinä (Hierochloë australis), valkea piirtoheinä (Rhynchospora alba), suovalkku (Malaxis paludosa), otakilokki (Salsola kali), mäkihärkki (Cerastium semidecandrum), tunturitervanko (Viscaria alpina), värimorsinko (Isatis tinctoria), ukonpalko (Bunias orientalis), ohraheinä (Neslea panniculata), rantasinappi (Cakile maritima), mäntykukka (Monotropa hypopitus), merinätkelmä (Lathyrus maritimus), neidonkieli (Echium vulgare), vuohenkaali (Lactuca muralis), koirankieli (Cynoglossum officinale), villikaali (Hyoscyamus niger), täplikäskatko (Conium maculatum), peltokierto, monisädetyräkki, häränkieli, mustakoiso. Lepakoita oli runsaasti.

Vuoden keskilämpö on 4,3 oC, tammikuun -4,9 oC, heinäkuun 16 oC . Vuotuinen sademäärä on 600 mm; lumen syvyys 40 cm.

Asutus ja talouselämä. Suursaarelaiset, joiden esi-isät kielimurteesta ja Kiiski nimen esiintymisestä päättäen todennäköisesti olivat tulleet Virolahden Kiislahden kylästä. Elatuksensa he hankkivat silakankalastuksella, hylkeenpyynnillä sekä rannikkolaivurin ja luotsin ammateilla. Sulaveden aikainen kalastus oli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kehittynyt nuottapyynnistä ajokalastukseksi, jossa verkkoja ei kiinnitetä pohjaan vaan saavat liikkuviin veneisiin kytkettyinä ajelehtia veden vieminä, kunnes nostetaan. Samaan aikaan purjeveneiden ohella alkoivat yleistyä moottorialukset. Hylkeenpyyntiä harjoitettiin enimmäkseen kevättalvella koirien avulla tai ampumalla. Meren tuotteet myytiin pääasiassa Viron puolelle, usein myös vaihdettiin leipäviljaan.

Maanviljelystä oli ainoastaan pieniä perunamaita ja niittytilkkuja. Kussakin talossa oli lehmä tai pari, joille rehu suureksi osaksi tuotiin mantereelta. Talveksi kerättiin poron- ja islanninjäkälää, jota karja halusta syö. Koko pitäjässä oli tavallisesti vain yksi hevonen, kesäisin ei sitäkään. Kanoja oli vain yhdessä talossa. Molemmat kylät, Suurkylä ja Kiiskinkylä, olivat itärannalla. Edellinen oli aallonmurtajan suojeleman hiekkarantaisen Satamalahden perukassa, jälkimmäinen avonaisella rannalla saaren keskikohdalla.

Talot olivat pieniä puutaloja, tiheään rakennettuja, “kadut” sokkeloisia, ahtaita ja mutkittelevia. Kylille antoivat leiman rotevat pörrökarvaiset koirat, jotka kesäisin suurissa joukoissa oleilivat kaduilla ja vihaisella haukunnalla ryntäsivät outoa tulijaa vastaan.

Suurkylässä, jossa pitäjän nimismies ja pappi asuivat, oli postitoimisto, johon posti avoveden aikana moottoriveneellä haettiin Kotkasta kahdesti viikossa. Talvella ja kelirikon aikana on yhteys epäsäännöllinen tai kokonaan keskeytynyt.

Saarelaiset harjoittivat kotiteollisuutta, valmistivat kalanpyydyksiä, hylkeennahkarukkasia, rakensivat veneitä ja laivoja, kaikkia enimmäkseen vain kotitarpeiksi. Tuloja saatiin myös rahdinkuljetuksesta; Suomeen tuotiin Viron puolelta perunoita ja jauhoja ja Suomesta vietiin halkoja ja paperimassaa. Omia vientitavaroita olivat kalat, hylkeenrasva ja katukivet.

Suursaarella ei ole teitä, kaikki liikenne tapahtuu vesitse. Meriliikenteen hyväksi on valtion toimesta Suurkylän sataman ulkopuolelle rakennettu aallonmurtaja (valmistui v.1900) ja itse satamaa syvennettiin. Muuta säännöllistä yhteyttä mantereen kanssa, ei ole kuin em. postivuorot.

Saarella oli neljä valomajakkaa. Aikaisemmin toiminut radioasema muutettiin pois v.1920.

Kotka oli yleisimmin käytetty kauppakaupunki. Suursaari tuli suosituksi matkailupaikaksi. Suomen matkailijayhdistys perusti vaatimattoman hotellin Suurkylään. Suurenmoinen luonto on myös vetänyt puoleensa taidemaalareita. Waenerberg, Enckell, Thomé, Eero Snellman ovat Suursaarelta saaneet aiheet moniin eteviin teoksiinsa.

Historia
Suursaari luettiin alkujaan Vehkalahteen, mutta yhdistettiin Uudenkaupungin rauhassa v.1721 Johanneksen kappeliin ja v.1817 Kymin pitäjään. Tuli oman saarnaajan hoitamaksi seurakunnaksi v.1838. Muutamassa keskiaikaisessa kartassa nimitetään Suomenlahtea “Suursaaren mereksi”, Mare Hochlandiae (ruots. nimi Högland onkin nähtävästi syntynyt saksalaisesta Hochland = Korkeasaari).

Vanhimmissa voudintileissä Suursaari (Högeland) ym. meren saaret luetellaan Viipurin linnan alle kuuluvina ulkosaarina (“utöar”). Tärkein täällä tapahtunut historiallinen tapaus on Suursaaren länsipuolella, Sten-skärin ja Kallbådsgrundin välillä, 17 p. heinäk. 1788 tapahtunut meritaistelu Kaarle herttuan komentaman Ruotsin laivaston ja amiraali Greighin johtaman Venäjän laivaston välillä; taistelu oli kiivas ja kunniakas molemmin puolin, mutta ruotsalaisten tarkoitus mennä Kronstattia ja Pietaria vastaan tuli siinä ehkäistyksi.

Huomattava pitäjässä syntynyt henkilö on suomalaisugrilaisten kielten tutkija tohtori Volmari Porkka (vv.1854-89), joka polveutui vanhasta suursaarelaisesta suvusta.

Muinaismuistoja
Kiviroukkioita, todennäköisesti pronssikautisia hautaraunioita, on Kumpelkalliolla ja Lounatkorkialla. Nykyisellä hautuumaalla on myös isohko kiviröykkiö, tarinan mukaan se on hautaraunio. Jossain Kumpelkallion seinämillä pitäisi olla pronssikautisia kalliopiirroksia. Itäviirillä on parisen sokkelolatomusta, tunnetut nimellä Ranskan Pariisi. Muinaisten kalastaja-asuntojen jäännöksiä lienevät pienet kivirauniot Lupinlahden pohjukassa, Lehtsatamassa, Liivalahdella ja Kytösatamassa.

Useissa luolissa, mm. Kumpelkallion itäsyrjässä, on tavattu merkkiä siitä, että niissä on joskus asuttu. Kappelniemellä Suurkylän vieressä on entisen kirkon paikka.

Kirkko kankaalla Suurkylän länsipuolella, rakennettu puusta v.1768, erillään oleva kellotapuli samasta aineesta arkkitehti Vilho Penttilän piirustusten mukaan 1890-luvun alussa. Lämmityslaitteita ei ole; urut Albanus Jurvan rakentamat v.1904. Alttaritaulu (Kristus ristillä) on B. Munchin maalaama ja haminalaisten lahjoittama v.1764. Alkujaan lienee kirkko ollut koristettu seinämaalauksilla, jotka kuitenkin myöhemmin on maalattu peittoon. Vanha Suursaaren kappeliseurakunnan kirkko oli Kappelniemessä nykyisen hautausmaan takana.

Nähtävyyksiä: Hiidenkirnu Ratassomerikolla (Lounatlahden puolella), muinainen rantavalli Pirunpelto, Kinttumäki.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997

Suursaari kuvina

Suursaaren kartta

Terijoki

Suomen eteläisin kunta vuonna 1939. Lännessä sitä rajasi Uusikirkko, pohjoisessa Kivennapa, idässä Venäjä (Neuvostoliitto) ja etelässä Suomenlahti. Pitäjän pinta-ala oli 123 km2 ja asukkaita 8000, kesäisin huomattavasti enemmän.

Terijoki, joka lienee saanut nimensä seudun lävitse virranneesta Tervajoesta mikä kansan suussa muovautui Terv-, Ter- ja sitten lopulta viralliseksi Terijoeksi, oli asuttu jo 1100-1200 luvuilla. Historia mainitsee Kivennavan olleen vuonna 1445 itsenäisen seurakunnan, jonka eräs osa oli Terijoki. Vuonna 1910, sitten kun oma seurakunta v.1904 oli aloittanut toimintansa, Terijoki irtautui Kivennavasta itsenäiseksi kunnaksi.

Entisen Litorianmeren 7000 vuoden takainen korkea, paikoin jyrkkä rantapenger jakoi pitäjän kahteen erilaiseen alueeseen, rannikkoon ja ylämaahan. Rannikkokaistale, 0,5-1 km levyinen, oli entistä meren pohjaa ja jyrkän rinnealueen ansiosta pohjoistuulilta suojassa. Lauhkean ilmastonsa myötä se oli erinomainen alue rehevälle ja runsaslukuiselle kasvillisuudelle, niin luonnonvaraiselle, kuin ihmisten toimesta tuotetulle. Huviloiden rakentamisen myötä tuotiin varakkaiden rakennuttajien tonteille Ukrainasta junalasteittain humuspitoista mustaa multaa. Pitäjän pohjoispuoli oli karumpaa soineen ja havumetsineen. Pari pientä järveä, muutama lampi sekä loivat mäenharjanteet ja Puhtulanmäki antoivat maisemaan eloa. Maa oli hiekkaperäistä, pitäjän itäosissa oli savimultamaita. Peruskallio, niin kuin yleensä Kannaksella, ei ollut näkyvissä. Erikoisleimansa Terijoen luontoon ja maisemakuvaan antoi 24 km pitkä hiekkaranta, mikä oli kunnan omistuksessa ja niin omien asukkaiden, kuin vierailijoidenkin yhteisessä käytössä.

Kasviston ja eläimistön leviämiselle Suomeen Karjalankannas ja varsinkin Terijoen rannikkoalue pikkupuroineen on ollut luonnollinen tie.

Väestöstä vuoden 1939 lopussa kuului luterilaiseen seurakuntaan 7200 henkeä, muihin uskontokuntiin ja siviilirekisteriin yli 700 ihmistä ulkomaalaiset mukaan luettuna. Terijoella oli luterilaisen kirkon ohella myös kreikkalaiskatolinen ja roomalaiskatolinen kirkko. Myös islaminuskoisia oli melkoinen määrä. Väestössä merkittävä oli emigranttien osuus, he toivat elämään kansainvälisen, kosmopoliittisen leiman. Väestön kirjavuutta osoittaa sekin, että 1920-luvulla laskettiin Terijoella asuneen 27 kansallisuutta olevia ihmisiä.

Vaikka maaperä sinänsä ei ollut kovin hedelmällistä ja tilojen koot olivat pieniä, järkiperäisellä viljelystoiminnalla ne saatiin tuottaviksi varsinkin Kuokkalan ja Haapalan seuduilla.

Ilmastonsa puolesta seutu oli kuin luotu puutarhaviljelykselle. Ei löytynyt pihaa, jossa ei olisi ollut muutamaa omenapuuta tai marjapensasta. On tilastoitu, että vuonna 1936 Terijoen alueella kasvoi 22000 omenapuuta ja 80000 marjapensasta.

Kalastus, oli tärkeä elinkeino, olihan meren rantaa 24 km. Kaloja pyydettiin verkoilla ja siimoilla. Saaliiksi saatiin muikkua, siikaa, kuhaa, ahventa, hailia, kuoretta ja lohta.

Kuokkalan kalastajat saivat v.1935 nuottaansa 180 kiloa painavan sammen, mikä lienee suurin Suomen vesillä koskaan pyydystetty kala. Kirkasvetisissä puroissa oli forelleja ja nahkiaisia.

Raskasta teollisuutta ei Terijoella ollut. Kevyestä mainittakoon pari kotelotehdasta ja kutomoa, makkaratehdas, makaronitehdas, pari leipomoa jne. Kauppa- ja palveluelinkeinot olivat sitä runsaammin edustettuina. Pitäjässä oli parisensataa myymälää ja palvelupistettä: hotelleja, ravintoloita, kahviloita, täysihoitoloita, eri alojen kauppoja antiikkiliikkeistä elintarvikemyymälöihin.

Pitäjässä oli kymmenen kansakoulua, kansalaisopisto, kauppakoulu, yhteislyseo ja venäjänkielisen vähemmistön venäläinen koulu. Vapaaehtoinen sivistystyö oli monipuolista.

Terijoelle antoi oman leimansa varuskunta, Jääkäripataljoona 1. Kellomäellä sijaitsi toinen pieni varuskunta, Erillinen Pioneerikomppania. Terijoella sijaitsi myös Kannaksen Rajavartioston esikunta. Suojeluskuntatoiminta oli vilkasta.

Terijoki huvila-asutuksineen ja hiekkarantoineen oli kautta maan tunnettu kylpyläseutu sekä taiteilijoiden suosima lomapaikka

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Terijoki kuvina

Terijoen kartta

Tytärsaari

Tytärsaari on yksinäinen pyöreähkö saari Suomenlahdessa 18,5 km Suursaaresta kaakkoetelään, 75 km Kotkasta. Suurin pituus pohjoisesta etelään on 3,5 km, suurin leveys 3 km ja pinta-ala 8,3 km2. Saari on matalaa tasaista havumetsää kasvavaa moreenimaata.

Pitkin itärannikkoa kulkee 2,5 km pitkä ja paikoin yli 0,5 km leveä lentohiekka-alue, joka hitaasti siirtyy länteen päin. Hiekka on hienoa ja valkoista, hyvä uimaranta. Noin 15 km Tytärsaaresta länsilounaaseen sijaitsee yksinäinen matala saari Pientytärsaani eli Säyvö.

Itsenäinen kunta ja seurakunta Tytärsaaresta tuli vuonna 1899. Asukasluku v. 1939 oli 462, kaikki suomenkielisiä. Asutus keskittyi pääasiallisesti Tytärsaaren kylään. Asuinrakennuksia oli 101 (v.1939). Tytärsaaressa oli kansakoulu, jossa oli 65 oppilasta v.1922. Tytärsaari oli ennen kirkollisesti yhdistettynä Suursaareen, kunnes v.1899 erotettiin oman saarnaajan hoidettavaksi seurakunnaksi. Puinen kirkko oli vuodelta 1772. Pastori toimi myös kansakoulunopettajana. Saaressa oli Ilmatieteenlaitoksen havaintoasema ja merivartioasema. Luoteisosassa on Suurtytärsaaren majakka, 6-kulmainen punatiilinen torni, joka rakennettiin v.1904.

Väestö eli pääasiallisesti kalastuksella, hylkeenpyynnillä ja merenkululla. Vientitavaroita olivat silakka (jolla mm. harjoitettiin vaihtokauppaa Viron talonpoikien kanssa v. 1939 syksyyn asti), hylkeenrasva, hylkeennahat ja siitä valmistetut kintaat. Saarella oli vv. 1915-18 kalansavustamo, jonka tuotteet vietiin Inkerinmaalle. Postitoimisto oli mutta ei lääkäriä ja apteekkia. Suuremmat ostokset tehtiin lähimmässä mantereen kaupungissa Kotkassa ja pienemmät omassa osuuskaupassa.

Vanhan tarinan mukaan asukkaat polveutuivat sotapalvelusta karkuun lähteneistä virolaisista. Toinen otaksuma on, että he juontavat alkunsa meren yli tapahtuneen suomalaisten vaelluksen aikana saareen jääneistä perheistä.

Kesävieraiden pito yleistyi 1930-luvulla ja heitä varten rakennettiin ruokala Maneesi. Kesävieraat asuivat yksityisperheissä. Eräs Tytärsaaren kesävieraana ollut on lähettänyt ystävälleen kortin, jossa hän kertoo saaressa olleen v. 1938 40 kesävierasta. V.1939 on arvioitu kesävieraita olleen 50.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997

Tytärsaari kuvina

Tytärsaaren kartta

Uusikirkko

Uusikirkko mainitaan ensimmäisen kerran v. 1445 Äyräpään kirkkoherran Henrik Makerlandin testamentissa. Seurakunta oli alkuvaiheissaan varsin suuri, sillä siitä erosivat myöhemmin omiksi seurakunniksi ja pitäjiksi Kuolemajärvi ja Kanneljärvi. Vuonna 1939 oli pitäjä kooltaan 600 km2, pituus 42 km ja leveys 32 km. Evakkoon lähteneitä oli 11500. Heitä lienee 1990-luvulla jäljellä 4500 henkilöä.

Uudenkirkon maisemat olivat hyvin vaihtelevia, maasto kumpuilevaa. Mäet, laaksot, joet ja kymmenet järvet antoivat maisemalle leimansa. Luonnonmaisemien välissä olivat hyvin hoidetut pellot, niityt ja ihmisen rakentamat kylät sopusoinnussa luonnon kanssa. Metsäalueet olivat valtaosaltaan männikköä kasvavia hiekka- ja sorakankaita. Toki myös kaikki muut suomalaiset puulajit olivat mukana. Monet jalopuut kasvoivat luonnonvaraisina pitäjän alueella. Metsistä ja soilta saatiin syksyisin runsaasti marjoja ja sieniä. Pitäjän tunnetuin mäki, Mäkienmäki, kohosi 102 m merenpinnan yläpuolelle.

Suomenlahti liittyi kiinteästi Uudenkirkon maisemaan. Sen rantaviivaa oli pitäjän alueella 35 km.

Uusikirkkolaisten pääelinkeino oli maanviljelys. Teollisuus oli vaatimatonta, lähinnä maatalouden sivuelinkeino. Pikkutilojen viljelijät hankkivat sivutuloja rakennustöistä. Rantakylissä oli kalastus ensi sijalla ja usein, merirajan läheisyydestä johtuen, kalastaja sai sakot ja menetti pyydyksensä, koska kalasti vieraan valtakunnan alueella. Järvistä pyydettiin kalaa kotitalouksien tarpeisiin.

Kauppa ja liikenne sekä kunnan ja valtion laitokset tarjosivat työtä pienelle osalle väestöstä. Merkittävimmät työpaikat olivat Halilan ja Patrun parantolat, joiden yhteinen työntekijämäärä oli monta sataa. Molemmat olivat tuberkuloosiparantoloita, Halila siviiliväestön ja Patru armeijan käytössä.

Uusikirkko oli koulujen pitäjä. Kansakoulujen lisäksi siellä oli kansanopisto, emäntäkoulu ja maamieskoulu. Yhteiskoulukin toimi muutaman vuoden, mutta lopetti varojen ja oppilaiden puutteessa. Kansanopisto jäi v. 1923 Kanneljärven puolelle. Kannaksen ammattikoulukoti toimi talvisotaan asti ja jatkoi sen jälkeen Espoon Leppävaarassa. Pitäjän elinkeinot huomioonottaen oli selvää, että koulutus keskittyi maa- ja kotitalouden sekä käsiteollisuuden alaan kuuluvaan opetukseen.

Liikenteellisesti Uudenkirkon sijainti oli erinomainen. Pitäjän läpi kulki kaksi maantietä Viipurista Terijoelle ja edelleen Pietariin. Ennen vuotta 1923 pitäjän läpi kulki myös kaksi rautatietä, mutta Kanneljärven erotessa omaksi pitäjäksi jäi Uudellekirkolle vain Koiviston rata, jonka merkitys pitäjän rantakylille oli varsin suuri.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan liitto ry. 2004

Uusikirkko kuvina

Uudenkirkon kartta

Valkjärvi

Valkjärven kunta oli Kannaksen keskiosassa Vuoksen etelärannalla. Raja pohjoisessa Vuokselan ja Sakkolan kohdalla kulki Vuoksea pitkin itään Saenjoelle, jonka nimenä useimmissa kartoissa ja myös naapuripitäjien murteissa on Saijanjoki. Venäjänkielisenä nimenä on nyt Voltsja, Sudenjoki (Suenjoki). Saenjoki oli koillisessa Sakkolan ja kaakossa Raudun rajana. Eteläisen naapurikunnan Kivennavan raja kulki pikku järvien ja jokien läpi Härkjoelle ja jatkui sitä pitkin Pahaojan suulle. Lännessä Muolaan raja lähtee Pahaojaa pitkin Hiinojalle, edelleen Punnusjärvelle ja Punnusjärven ylitettyään suoraan pohjoiseen Vuokselan rajalle.

Valkjärvi oli Muolaan kappelikuntana vuodesta 1648 ja itsenäisenä seurakuntana vuodesta 1738 lähtien. Kuntaan kuului maata n. 400 km2. Asukkaita oli vuoden v.1939 alussa 7760 henkeä. Kunnan toiminta päätettiin 29.12.1948 ja seurakunta lakkautettiin 15.01.1949.

Maasto on enimmäkseen kumpuilevaa moreenimaata. Peruskallio ei ole missään näkyvillä. Korkein kohta on Nirkkolasta länteen nouseva ja Mutajoen laaksoon laskeva 158 m korkea Harvojenhonkienmäki.

Vesistöjä Valkjärven lisäksi on pohjoispuolella Raakolanjärvi ja siitä itään pikkujärvien vyöhyke Saenjoelle asti sekä pohjoisrajalla Vuoksi ja länsirajalla Punnusjärvi.

Virallisesti mainittiin 45 kylää, joissa oli 14 kansakoulua sekä kirkonkylässä Keski-Vuoksen Yhteiskoulu.

Elinkeinona oli pääasiassa maatalous, jonka liitännäisinä olivat monet myllyt ja sahalaitokset. Kotiteollisuus, kärryjen ja muiden ajokalujen valmistus oli hyvin tärkeä tulonlähde monelle valkjäveläiselle. Viipurin markkinoilla Punaisenlähteentori oli aina tulvillaan valkjärveläisten valmistamia ajokaluja, mutta suurin osa niistä tehtiin kuitenkin tilaustyönä.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan liitto ry. 2004

Valkjärvi kuvina

Valkjärven kartta

Viipurin mlk

Viipurin maalaiskunta ympäröi Viipuria ja Viipurinlahden pohjukkaa rajoittuen lännessä Säkkijärveen, Vahvialaan ja Nuijamaahan, pohjoisessa Jääskeen ja Antreaan, idässä Heinjokeen ja Kuolemajärveen sekä etelässä Johannekseen ja Viipurille kuuluneeseen Uuraaseen.

Pitäjä oli 1900-luvun alussa 880 km2, pituus pohjoisesta etelään 46 km ja leveys 30 km. Asukkaita oli enimmillään 48000, asukastiheys 55 h/ km2, kyliä 71.

Vahvialan erottamisen jälkeen pinta-ala pieneni 584 km2:ksi. Vielä v. 1937 asukkaita oli 19500, mutta kaupugistuminen alkoi näkyä ja v. 1939 asukkaita oli enää 16000.

Väestökehitys oli samansuuntainen kaikissa Karjalan kunnissa. V. 1939 Viipurin pitäjässä oli 62 kylää ja 27 kansakoulua, peltoa 15000 ha ja metsää 35000 ha. Vaikka teollistuminen kehittyi nopeasti Viipurin ja meren vaikutuksesta, vahvin elinkeino oli edelleen maatalous.

Viipurin pitäjä lienee muodostunut Torgils Knuutinpojan ristiretken ja Viipurin linnan perustamisen jälkeen v.1293. Maaseurakuntaa on ennen nimitetty Rannan pitäjäksi. Viipurin pitäjästä on aikojen kuluessa erotettu linnan eli Siikaniemen seurakunta (joka oli olemassa ainakin vv.1542 – 1710), Säkkijärvi, Koivisto, Johannes, Nuijamaa ja Vahviala sekä kaupungin eri seurakunnat.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan liitto ry. 2004

Viipurin mlk kuvina

Viipurin mlk kartta

Vuoksela

Vuokselan kunta oli Karjalan kannaksen keskiosassa, Vuoksen eteläisen haaran pohjoispuolella.

Pinta-ala 136 km2, pituus 26 km, leveys 14 km. Asukkaita oli n.3000henkilöä v.1936.

Tieyhteydet Vuokselaan ennen sotia
Vuokselaan oli tieyhteydet Äyräpäästä, Vuoksenrannasta, Sakkolasta ja Valkjärveltä. Vuokselaan tultaessa ja sen alueella kuljettaessa jouduttiin kuntaa saartava ja jakava Vuoksi ylittämään lauttaa (lossia) käyttäen.

Vuokselan maisemakuvasta
Maisemakuvaa hallitsee Vuoksen virta, josta kunta on saanut nimensä. Iso Vuoksi saartaa kunnan eteläistä rantaa 1-3 km leveänä kymenä, josta haarautuu Noisniemen kohdalla idyllinen Pikku-Vuoksi pohjoiseen. Pikku-Vuoksesta haarautuu 6 km pituinen Sammutselän lahti Hirvisaaren eteläkärjen kohdalta. Kaikki Vuokselan kylät olivat rantakyliä ja Vuoksen vesi välkehtii kaikkialla kunnan alueella liikuttaessa.

Maisemakuva on suhteellisen alavaa, rantaseudut 15-20 m merenpintaa ylempänä, loivarinteiset mäet pääosin alle 50 m. Manner on irtomaan peittämää. v.1857 tapahtunut Vuoksen lasku muutti maisemaa, synnytti runsaasti lietemaita, joista osa saatettiin viljaviksi pelloiksi. Vuoksela oli ennen sotia eräs luovutetun Karjalan peltorikkaimmista kunnista.

Suotuisat ilmasto-olosuhteet ovat aikaansaaneet poikkeuksellisen lajirunsaan kasvillisuuden. Vuoksen rantamilla kasvaa monia jaloja lehtipuulajeja. Myös muu kasvisto on lajirikasta ja siihen kuuluu useita harvinaisuuksia. Vuoksen vehmaat rannat suosivat myös linnustoa ja niillä pesivät myös monet harvinaisuudet.

Reittiselostus entisessä Vuokselassa.

Räihärannan, Kontulan ja Kuninkaanristin kylät
Metsäosuuden jälkeen aukeni Räihärannan kylä laajoine viljelyksineen, jatkuen samanlaisena edelleen Kontulan ja Kuninkaanristin kyliin. Räihärannan kylään kuului runsaat 30 taloa, Kontulaan 40 ja Kuninkaanristiin 70. Takana kimmelsi Vuoksi. Kuninkaanristin kohdalla Karolanselän takana näkyi kirkko.

Hirvisaaren kylä
Vuokselan pohjoisin kylä, joka oli ennen Vuoksen laskua saari. Kylä oli alueeltaan laaja ja asutukseltaan hajanainen, siihen kuului noin 70 taloa. Kylän halki kulki Vuoksenrantaan menevä tie, joka tuli Liuhaniemen lautan kautta Viipuri – Kiviniemi tiestä. Hirvisaaren ja Kuninkaanristin kylien välisessä salmessa sijaitsee Pähkinäsaaren rauhan rajakivi -Uunikivi-.

Alholan kylä
Liuhaniemen lautalta Uuteenkylään mentäessä erosi kilometrin jälkeen tieyhteys oikealle Alholaan. Kylässä oli noin 40 taloa.

Uusikylä
Uitinsalmesta tuleva tie jatkui kylän pohjois- ja itäosaa pitkin 4 km yhtyen Virkkilän rajalla Viipuri-Kiviniemi maantiehen ja haarautui vasemmalle Virkkilään ja oikealle Uuteenkylään Uusikylä oli kunnan suurin kylä. Se rajautui lännessä Äyräpäähän ja etelässä Isoon Vuokseen. Kylässä oli noin 150 taloa ja kaksi koulupiiriä, Uudenkylän ja Vuokselan 3 km lännempänä. Kylän keskivaiheilla oli rukoushuone. Kylän halki kulkevasta maantiestä erkani ns. Alatie, joka vei Turkinmäen kautta Oravaniemen lautalle ja edelleen Valkjärvelle. Viipuri-Kiviniemi maantie kulki kylän halki ja oli pääväylä tultaessa Vuokselaan.

Virkkilän kylä
Hirvisaaren tienhaasta jatkui maantie itään (vasempaan) Virkkilän kylään, jonka keskus oli 2 km risteyksestä. Kylä oli muodostumassa kunnan hallinnolliseksi keskukseksi. Keskusta oli tiheään rakennettu ja tunnusomaisia olivat puutarhat ja komeat sireenipensaat. Taloja oli lähes 80. Kylän keskustasta haarautui 4 km pituinen tieosuus Sopenojan kautta Oravaniemeen. Kylästä erosi tie 2 km päässä Lammasniemessä olevalle Vuokselan kirkolle ja edelleen Jovinsaaren harjannetta pitkin Ristniemen lautalle.

Vuokselan kirkko rakennettiin v.1928-29 (arkkitehti Ilmari Launis). Se on edelleen paikallaan ja tornissa on alkuperäinen risti.

Kirkolta tie jatkui luonnonkaunista Jovinsaaren harjannetta pitki Ristiniemen lossille.

Päiväkiven kylä
Virkkilästä siirryttiin maantietä pitkin seuraavaan, Virkkilän ja Noisniemen välissä sijaitsevaan Päiväkiven kylään. Kylän pohjoispuolta rajasi Pikku-Vuoksi ja eteläpuolta Iso Vuoksi. Ympärillä levinneiden peltojen lisäksi taloilla oli runsaasti viljavia rantamaita. Taloille antoivat viehättävän leiman ympäröivät vanhat omenapuutarhat, joista monet oli istutettu 1800-luvulla. Kylään kuului parikymmentä taloa. Päiväkiven nimi liittyy Pähkinänsaaren rauhan rajankäyntiin v.1323. Sen alueella Ison Vuoksen puolella Romunrannassa oli rajamerkki “Päiväkivi”, josta raja jatkui Hirvisaaren itäreunaan “Uunikiveen”.

Noisniemen kylä
Päiväkivestä matka jatkui Noisniemen kylään, joka oli Ison Vuoksen ja Pikku-Vuoksen välisellä niemellä. Pinnanmuodostukseltaan Noisniemi oli vuokselaisittain suhteellisen ylävää seutua. Kylässä oli lähes 60 taloa. Nimi Noisniemi tarkoittaa Näätäniemeä ja on sellaisena ikivanhan kauppapaikan tunnus. Vanhoissa venäläisissä asiakirjoissa nimenä on suunnilleen samaa tarkoittava Sobolino, “Soopelikylä”.

Noisniemi liittyy Ruotsin ja Venäjän välisiin rajankäynteihin (v.1323 ja v.1595) neuvottelupaikkana. Sen mainitaan olleen myös pakanuuden aikainen uhri- ja kalmistopaikka. Siihen viittaa myös kylässä sijainneen Kalmolan kartanon nimi -vuokselaisittain kuitenkin Noisniemenhovi. Kartano oli Vuokselan suurin maatila, johon kuului mm. yli 2000 omena-ja päärynäpuuta käsittävä puutarha.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan liitto ry. 2004

Vuoksela kuvina

Vuokselan kartta

Vuoksenranta

Vuoksenranta kuului Antreaan vuodesta 1721 ja erotettiin siitä 1.1.1924 itsenäiseksi kunnaksi.

Ero oli esillä usein tämän vuosisadan alkupuolella. Ongelmana olivat kiistat mm. kirkonpaikasta. Eteläpuolen asukkaat olisivat rakentaneet kirkon Kaskiselkään sekä liittyneet Vuokselaan tai Muolaaseen. Suurimman kylän, Korpilahden asukkaat taas olisivat tahtoneet kirkonkylän eteläosaan, Kankaalaan. Tätä läntiset, sintolaiset vastustivat, koska totesivat jäävänsä Pienen Vuoksen taakse. Kankaala kuitenkin tuli ratkaisuksi. Tämä oli hyvä valinta. Paikka oli keskellä pitäjän aluetta. Sintolaan rakennettiin tyydyttävä maantieyhteys, kuten myös kaikkiin pitäjän osiin. Kokouksia oli pidetty jatkuvasti. Eräs niistä oli Kaskiselässä, puheenjohtajana opettaja Kustaa Polviander. Hän esitti nuoren pitäjän nimeksi Vuoksenrantaa, joka hyväksyttiin. Muutosvaiheessa kiista oli kuitenkin niin katkera, että nuori seurakunta hajosi. Eteläosaan syntyi metodistiseurakunta kirkkoineen.

Asukkaiden elinkeinot olivat maanviljelys ja karjanhoito. Näille oli ratkaisevan myönteinen Vuoksen lasku v.1857, jolloin tuli hedelmällistä viljelysmaata lisää tuhansia hehtaareja. Lisäkuivatuksia suoritettiin 1930-luvun pulavuosina. Myös metsätaloutta oli ja kalastus oli yleinen elinkeino.

Talvisodan aikana asukkaat evakuoitiin Kurikkaan ja Töysään Etelä-Pohjanmaalle. Jatkosota hajotti ihmisiä enemmän. Sijoituskuntina ovat Itä-Hämeessä Asikkala, Hartola, Joutsa ja Pertunmaa sekä Luhanka. Lisäksi 20 perhekuntaa osti yhteisesti Somerolta Kaurakedon kartanon ja sijoittuivat sinne.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan liitto ry. 2004

Vuoksenranta kuvina

Vuoksenrannan kartta

Äyräpää

Äyräpää on esinelöytöjen perusteella vanhaa kivikauden aikaista asuinaluetta. Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Ruotsi sai alueen haltuunsa. Tässä rauhansopimuksessa on ensimmäinen maininta Äyräpäästä. Kirjallisuudessa mainitaan vuonna 1348 Keski-Kannaksella Äyräpää-niminen kirkkopitäjä. Nimen oletetaan muotoutuneen muinaisten karjalaisten Äkräs-jumalasta ja alueella tiedetään asuneen myös Äkräs-nimisen suvun. Alkuperäisväestöä kutsuttiin äyrämöisiksi erotukseksi alueelle myöhemmin muuttaneista uudisasukkaista, savakoista.

Äyräpää erosi itsenäiseksi kunnaksi 15.5.1925 Muolaan ja Vuokselan pitäjistä. Kunta sijaitsi Keski-Kannaksella Vuoksen varrella. Asukkaita oli vuonna 1939 5980 henkeä, joista maanviljelijöitä 66%, työväestöä 26%, toimihenkilöitä 4%, muita 4%. Kunnan pinta-ala oli 186 neliökilometriä. Viljelmiä oli 474 ja keskimääräinen pinta-ala 8,3 ha. Alle viiden peltohehtaarin viljelmiä oli 42,2%. Yksityisen omistuksessa oli 95,9% maa-alasta, yhtiöiden omistuksessa 3,9%. Kunta ja seurakunta omistivat 0,2%.

Äyräpään kylät Kaukila-Rahkola, Mälkölä, Vuosalmi, Paakkola sekä Pölläkkälä, joka jakautui varsinaiseen kylään ja taajaväkiseen yhdyskuntaan. Taajaväkinen yhdyskunta oli sahateollisuuden keskus, jolla oli lääninhallituksen vahvistamat rakennus-, palotoimi-, terveydenhoito- ja järjestysohjesäännöt. Asukkaita oli 2500.

Äyräpää kuului Vuoksen lehtometsäalueeseen. Ilmastollisesti se oli verrattavissa Varsinais-Suomen rannikkoseutuun. Suomenlahti ja Laatokka lämmittivät Kannaksen ilmaston ja syksyisin Vuoksi sen varrella olevia kyliä. Maat olivat hiekka-, savi- tai multamaata. Maanlaatu suosi kaikkia viljakasveja ja varsinkin perunan viljely oli runsasta. Puutarhaviljelys oli maaperän ja ilmaston vuoksi tuottoisaa. Äyräpäässä oli runsaasti sahateollisuutta. Hackman-Yhtiön Pölläkkälän saha aloitti toimintansa v.1891 ja A. Ahlström Oy:n Suursaaren saha v.1895. Pienempiä sahoja oli eri kylissä. Huopateollisuutta edustivat Juvosen Huopa- ja kehruutehdas vuodelta 1918 sekä Karjalan Huopatehdas. Muista teollisuuslaitoksista mainittakoon Pasurin mylly, puusepäntehdas ja saha sekä Rämön veljesten korjauskonepaja. Pitäjässä oli myös virvoitusjuomatehdas ja sementtivalimoita.

Kansakouluja oli yksitoista, joista ensimmäinen aloitti toimintansa vuonna 1884. Keski-Vuoksen yhteiskoulu toimi vuodesta 1924 alkaen. Kirjastoja oli pitäjässä kolme ja kylissä kirjojen lainausasemia.

Liikenneyhteydet olivat viimeisen vuosikymmenen aikana erinomaiset. Linja-autoliikenteen keskus oli Pölläkkälässä, josta yhteyksiä oli Viipuriin, Käkisalmeen, pitäjän eri kyliin ja naapurikuntiin.

Laivaliikenne Vuoksea pitkin Antreasta Kiviniemeen alkoi vilkkaana Paakkolan kanavan valmistuttua v.1895. Vesiteitä käytettiin matkustajaliikenteeseen ja sahateollisuuden tuotteiden kuljetukseen. Pölläkkälästä Vuosalmelle pääsi 400 m leveän Vuoksen yli moottorilautalla.

Rautatieliikenne vuonna 1928 valmistuneella Viipuri – Valkjärvi radalla oli vilkasta. Rautatieasemia Äyräpäässä oli neljä.

Äyräpäässä oli kunnanlääkäri, kaksi kätilöä, terveyssisar ja lastenneuvola sekä kahdeksanpaikkainen sairaala, jonka ylläpitoon teollisuuslaitokset osallistuivat. Kunnalla oli väliaikainen vanhainkoti ja ennen talvisotaa uusi kunnalliskoti rakenteilla. Erityissairaalapaikkoja oli mm. Rauhan mielisairaalassa ja Tiurinniemen sairaalassa.

Pölläkkälä oli kaupan keskus ja markkinapaikka. Varhemmin kauppaa käytiin Pietariin, myöhemmin Viipuriin. Pölläkkälässä oli Pölläkkälän osuuskauppa, Filatoffin lihakauppa, Tervon leipomo, Korellin rinkelileipomo, Viitasen vaatturiliike ja Tossavaisen valokuvausliike sekä takseja.Seura- ja harrastustoiminta oli monimuotoista ja vilkasta. Nuorisoseurat, Marttatoiminta, urheilu, suojeluskunta, lotat, työväenyhdistykset, Mannerheimin lastensuojeluliitto, soittokunnat, kuorot, näyttämötoiminta, maatalousseurat, maatalouskerhot, palontorjunta, pelastusarmeija ja uskonnolliset seurat kokosivat harrastuspiiriinsä runsaat joukot äyräpääläisiä vuodesta toiseen.

Tunnetuin urheiluseura oli vuonna 1921 perustettu Voimistelu- ja urheiluseura Pölläkkälän Ura. Vuonna 1936 Ura voitti Suomen mestaruuden yleisurheilussa. Samana vuonna Berliinin olympialaisissa Uran jäsen, keihäänheiton maailmanmestari Yrjö Nikkanen edusti Suomea tullen toiseksi. Uran voimistelujoukkue voitti Suomen mestaruuden vuosina 1934 ja 1938 sarjassa C, sekä B sarjassa vuonna 1939.

Äyräpään seurakunta perustettiin vuonna 1925. Väliaikainen kirkko vihittiin käyttöön lokakuussa v.1925 ja uusi 1.4.1934. Viimeinen Jumalanpalvelus pidettiin kirkossa tuomiosunnuntaina 1939. Kirkon suunnitteli arkkitehti Oiva Kallio. Alttaritaulun maalasi taiteilija Laila Järvinen ja siinä kuvattiin Kristuksen kirkastumista. Hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1927. Seurakunnan pappina toimi kirkkoherra J.O. Markkola.

Kirkko tuhoutui talvisodassa. Pelastettu kirkollinen esineistö on luovutettu Varkauden seurakunnan käyttöön. Äyräpääläisten pitäjäseura ry on tuottanut vuonna 1985 valokuvanäyttelyn seurakunnan toiminnasta, kirkon rakentamisesta ja tuhosta.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan liitto ry. 2004

Äyräpää kuvina

Äyräpään kartta

Jääski

Jääski oli kaksijakoinen pitäjä Vuoksen yläjuoksun varrella. Pinta-ala oli 400 km2, josta peltoa 8000 ha, niittyä 300 ha ja kasvitarhoja 40-50 ha. Se oli väkiluvultaan Suomen neljänneksi suurin maalaiskunta, asukkaita vuonna 1939 20800. Pitäjässä oli 60 kylää ja 18 kansakoulua.

Teollisuuden ja kaupan keskuksena oli Enso. Ympärillä oli laaja maatalousvaltainen pitäjä. Pitäjän vaakunassa kuvataan sekä teollisuutta, että maataloutta. Jääsken maa- ja karjatalous olivat edistyksellisiä.

Pitäjässä oli runsaasti harrastustoimintaa. Nuorisoseurat toimivat vireästi jo 1900-luvun alussa. Monet Jääsken urheiluseurat ja urheilijat yltivät mainetekoihin. Tunnetuimpia oli pikaluistelun maailmanmestari Lasse Parkkinen.

Vuoksen yli johtanut silta oli aikanaan Suomen pisin maantiesilta. Sen lähellä sijaitsi Jääsken vuonna 1844 valmistunut kirkko. V:n 1913 peruskorjauksen jälkeen paikkoja oli 2000 sanankuulijalle.

Enso-Gutzeit Oy:n monipuoliset teollisuuslaitokset tekivät Enson tunnetuksi jo 1920-luvulla. Yritysmaailmassa Enso on tuttu nimi vielä 1990-luvullakin. Yhtiön pääkonttori oli ennen sotia Ensossa. Enso-Gutzeitin lisäksi Jääskessä oli huomattava määrä muutakin teollisuutta, jota rakennettiin koko ajan lisää 1930-luvulla: Rouhialan voimalaitos, Suomen ensimmäinen tekokuitutehdas Kuitu Oy, Oy Vuoksenniska Ab:n Imatran rautatehdas (nykyinen Imatra Steel Oy), Outokumpu Oy:n kuparitehdas ja rikkidioksiditehdas (nykyisin Harjavallassa), Enson perunapolttimo ja paljon muuta. Runsaan teollisuuden myötä Jääski erosi viimeisinä vuosina huomattavasti Karjalan muista maalaiskunnista. Siellä oli teollisuustyöpaikkoja myös naisille.

Enso oli valtio valtiossa ja havitteli kauppalaksi muuttumista. Tehdasyhdyskunnalla oli esimerkiksi oma sairaala. Rajanvedossa v.1940 jäi 15 % Jääsken pinta-alasta Suomen puolelle. Kunnalla ei kuitenkaan ollut sotien jälkeen elinmahdollisuuksia. Jääsken kunnan rahoilla pääosin perustettiin Imatran kauppala. Jääsken kyliä oli Imatran ohella myös nykyisten Joutsenon ja Ruokolahden kuntien alueilla. 1990-luvun tunnetuin jääskeläinen on eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan liitto ry. 2004

Jääski kuvina

Jääsken kartta

Korpiselkä

Korpiselän pitäjä on Raja-Karjalan pohjoista osaa, missä laajat suot ja niistä nousevat metsäiset vaarat ja harjusärkät painavat maisemaan oman leimansa. Vaihtelevinta on pitäjän länsiosissa Korpijärven ympärillä. Sihvosenmäeltä on laajat näkymät naapuripitäjiin kauas Soanlahteen, Värtsilään, Tuupovaaraan ja Ilomantsiin. Kauempana saattoi vielä häämöttää Suistamo ja Suojärvi.

Tolvajärvi on Korpiselän pitäjän kuuluisin luonnonnähtävyys ja ihailun kohde. Se on suurenlainen järvi, joka laskee vetensä Koitajokeen. Maantie kulkee Tolvajärven, oikeammin järvien yli kapeita hiekkaharjanteisia niemekkeitä ja saaria myöten. Nämä harjut ovat verrattain korkeita, jyrkkäreunaisia, havupuitten peittämiä. Ne muistuttavat Punkaharjua, mutta sulkevat sisäänsä suuren luonnon rauhan ja alkuperäisyyden viehätyksen ja perspektiivin laajuuden.

Vanhan kreikanuskoisen asujamiston pohjalta Korpiselästä tulee vuonna 1777 Suojärvestä eronnut kreikkalaiskatolinen seurakunta. Siellä oli ollut oma pyhäkkö, tsasouna piispa Nikolaoksen muistolle pyhitetty ainakin 1600-luvulla, todennäköisesti jo aikaisemmin.

1800-luvun alkupuolella Korpiselillä oli 20 kyläkuntaa, joissa noin 80 savua ja v.1873 oli asutus lisääntynyt 118 savuun. Vuonna 1897 vihittiin uusi kirkko ja kuutta vuotta myöhemmin purettiin vanha kirkko ja siirrettiin Ägläjärven kyläkunnan kalmistoalueelle. Lisäksi Korpiselällä oli useita tsasouneja, kuten Tolvajärvellä, Kokkarissa, Tsokissa, Tsiipakassa ja Ägläjärvellä.

Luterilaisten hallintoa ja sielunhoitoa varten perustettiin v.1851 saarnaajan virka. Hänen piti huolehtia luterilaisista Salmin, Suojärven, Korpiselän ja Suistamon pitäjien alueella. Soanlahden luterilaisen seurakunnan perustamisen yhteydessä syntyi Korpiselän rukoushuonekunta vuonna 1885. Rukoushuone rakennettiin v.1890 ja se sai oman pappinsa v.1907. Itsenäisen seurakunnan perustamisen hankkeet olivat vireillä jo 1910- luvulta, mutta eivät ehtineet toteutua. Samoin kävi oman kirkon rakentamiselle vaikka piirustuksetkin saatiin valmiiksi ja eduskunta oli myöntänyt Juhani Leppälän aloitteesta vuonna 1939 avustusta 50000 silloista markkaa.

Korpiselän luonnonolosuhteet eivät tarjonneet parhaita edellytyksiä maatalouden harjoittamiselle. Maanomistus suhteet eivät myöskään olleet edulliset maatalouden kehitykselle, sillä kylissä oli 1920-luvun alussa monia yhtiöiden lampuoteja ja koko Ägläjärven kylän talonpojat olivat valtion lampuoteja. Nämä saivat perintökirjat tiloihinsa vasta v.1922. Itä-Karjalan Maanviljelysseura ja Maataloudellinen Rajaseututoiminta koettivat lähinnä parin itsenäisyyden vuosikymmenenä tehdä työtä KorpiseIän maatalouden ohjaamiseksi näissä epäedullisissa olosuhteissa parempia aikoja kohti.

Tilojen saaminen tilattomille oli yksi tärkeimmistä tavoitteista. Siinä onnistuttiin tekemään uusia tiloja 137 vajaan kahden vuosikymmenen aikana. Peltoala oli v.1920 vielä 810 ha, mutta kohosi vuoteen 1939 mennessä 1350 hehtaariin. Vuoden 1929 maataloustiedustelun mukaan Korpiselällä oli 448 viljelmää, joista alle 10 hehtaarin viljelmiä 443 ja keskimääräinen peltoala vaatimattomasti 2,4 ha. Kääpiötilavaltaisuutta korostaa vielä se, että pitäjässä ei ollut yhtään yli 25 peltohehtaarin viljelmää.

Korpiselän kuntakokousten pöytäkirjat ovat tallella vuodesta 1877 lähtien. Niissä kerrotaan milloin Ilomantsin rautatien mahdollisesta rakentamisesta, milloin petoeläinten tapporahojen maksuista ja koulujen perustamisesta. Ensimmäinen koulu saatiin kirkonkylään vuonna 1887 ja toinen Ägläjärvelle v.1898.

Korpiselän kyliä

Haukivaara Hoilola Hominvaara Karali Keskijärvi Kilpijärvi Kitilänselkä Kokkari Korpiselkä Kruununpuisto Lehmivaara Mannervaara Meriinaho Ruhonvaara Saarivaara Saaroinen Tolvajärvi Tshiipakka Tshikki Tshokka Vieksinki Ägläjärvi

Korpiselän pinta-ala ilman vesiä vuonna 1936: 1366 km2

Kirkonkirjoihin ja siviilirekisteriin merkitty väestö:

Vuonna 1900, 2213 henkilöä
Vuonna 1920, 3481 henkilöä
Vuonna 1939, 3584 henkilöä

Korpiselkä on tullut tunnetuksi runonlaulajistaan ja metsästäjistään erityisesti Vornasistaan ja eräistä Shemeikoistaan. Neljäkymmentäkaksi talvea perättäin hiihti Ignoi Vornanen kautta puolen Suomennientä, satoja peninkulmia talvea kohti. Hänen suurriistaluettelonsa käsitti noin 70 karhua, 400 ilvestä, susia muutamia kymmeniä, peuroja ja hirviä laskemattoman määrän.

Korpiselkään liittyy myös osittain patriarkaalisen sankarihahmon runonlaulaja Pedri Shemeikan elämä Kokkarin Mysysvaarassa. Hengenviljelyn alalta on erityisesti vielä mainittava korpiselkäläinen taidehistorioitsija, suuri kareliaani, akateemikko Onni Okkonen.

Sotien alueluovutusten seurauksena Korpiselkä menetti alueestaan 1267 km2 eli 92,8 %. Luovutetun:alueen väestöstä, 2553 henkeä, oli ortodokseja 2270 henkeä eli 89 %. Jäljelle jääneet kylät olivat pitäjän länsiosasta: Hoilola, Mannervaara, Ruhonvaara, Saarivaara ja Saaroinen, joista kolmesta viimemainitusta jäi osa rajan taakse. Korpiselän jäljelle jääneen osan eli tynkä-KorpiseIän kohtaloksi tuli lakkauttaminen ja liittäminen vuonna 1946 Tuupovaaran naapuripitajään

Lähde: Karjala 3/ Arvi A Karisto Oy/ 1982 Viiri: Korpiselkä-seura 2007

Korpiselkä kuvina

Korpiselkä kartta

Pälkjärvi

Nimensä se lienee saanut pitäjän keskellä sijaitsevan järven muodosta, joka kansantarinan mukaan näyttää palkeen kieleen revenneeltä liuskalta. Nimen johtuminen palkeesta ei liene kovin väärä olettamus, sillä germaanista tai skandinaavista alkuperää olevista sanoista Balg tai Bälg on helposti vääntynyt paikkakunnan murteessa yleisesti käytetty muoto Päläkjärvi eli kirjakielen mukaan Pälkjärvi.

Pälkjärven nimi esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1500 laaditussa Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjassa, jossa se mainitaan Ilomantsin pokostaan kuuluvana perevaarana (veropiirinä). Siihen kuului silloin kaikkiaan 11 kylää, joista kaukaisimmat pohjoisessa olivat Kaltimo, Viensuu ja Lieksa. Hallinnollisesti laajimmillaan pitäjä lienee ollut 1700 -luvun alussa. Uudenkaupungin rauhassa v.1721 Pälkjärvestä tuli rajapitäjä siten, että valtakunnan raja halkoi sen kahtia. Pitäjä menetti Venäjälle 7 kylää, tynkäosa jäi Suomen puolelle.

Viimeinen rauhanaikainen alueluovutus koettiin vuoden 1936 alussa, jolloin osa kylistä siirrettiin Värtsilän kuntaan ja Jänisjärven itäpuolelta Pälkjärvelle jäänyt pieni nurkka, Luopasniemi Soanlahden kuntaan. Pälkjärven pitäjä Tohmajoen yläjuoksun ja Jänisjärven välisellä alueella jäi pieneksi sekä pinta-alaltaan, että asukasluvultaan. Pohjois-eteläsuunnassa pitäjällä oli pituutta 15 km ja länsi-itä suunnassa leveyttä 24 km. Pinta-ala ilman vesialueita oli 202 km2 ja asukkaita talvisodan alkaessa hiukan yli 2000 henkilöä. Etäisyys valtakunnan rajalta Niiralasta pitäjän keskustaan on 16 km ja siitä edelleen Ruskealan kautta Sortavalaan 45km.

Pälkjärvi rajoittui pohjoisessa Värtsilään, idässä Soanlahteen, etelässä Ruskealaan sekä lännessä Kiteeseen ja Tohmajärveen. Maarekisterikyliä vuoden 1935 jälkeen pitäjässä olivat: Iljala, Jero, Kurikka, Makari, Naatselkä, Potoska, Puikkola ja Pälksaari. Tunnettuja kylänosia ja eräitä jopa kylinäkin mainittuja olivat Heposelkä, Hiekka, Hietaniemi, Ilmakka, Läävi, Pirho ja Pörkkölä.

Hallinnollisesti Pälkjärvi kuului Ilomantsin kihlakuntaan ja Kuopion lääniin, mutta maantieteellisen asemansa ja historiallisen taustansa puolesta se kuitenkin liittyi pikemmin Laatokan Karjalaan. Oman seurakunnan Pälkjärvi sai jo v.1635. Seurakuntana Pälkjärvi kuului Viipurin hiippakuntaan ja Kiteen rovastikuntaan.

Pälkjärven maisemat vaihtelevat melkoisesti. Lännessä on suota ja tasaista vesimaisemaa, etelässä noustaan Ilmakanvuorelle, joka kohoaa 176 metrin korkeuteen. Myös järvien väliset korkeuserot ovat huomattavat. Jänisjärven pinta pitäjän itärajalla on 65 metriä merenpinnan yläpuolella, keskiosassa Pälkjärven pinta 80 metriä ja etelärajalla olevan pienen Kyyrönlammin pinta yli 90 metriä merenpinnasta. Pitäjän pohjoisnurkka on suota, mutta eteläosissa Pälkjärven ja Jänisjärven välissä on vaihtelevaa harjumaastoa, jossa luoteesta kaakkoon kulkevien moreeniselänteiden välissä leviää reheviä notkoja. Maaperä on kalkkipitoista ja hedelmällistä.

Asutusmaisema oli pääosaltaan vaara-asutusta. Tahvo Könönen on v. 1891 ilmestyneessä kirjassaan Pälkijärven pitäjäs runollisesti kuvannut pitäjän maisemia seuraavasti: Päältä katsoen näyttää siltä kuin luonto olisi ensin itäosassa, molemmin puolin Jänisjärveä, rauhatonna myllistellyt, nostaen levottomasta povestaan jyrkkiä ja kallioisia rinteitä ja vaaroja. Päästyään sitten ulommaksi, on se väsynyt huimasta leikistään ja tyynesti aaltoillen luonut yläviä ja loivia seljänteitä ja särkkiä. Maan pintakin on sen mukaan etelään päin viettävä. Lähimpänä luonnottaren kuohuvaa rintaa on koko vaatekerros runnistellut korkealle säännöttömiin poimuihin ja alempana taipunut tasaisiin laskoksiin.

Elinkeinorakenteeltaan Pälkjärvi oli maatalouspitäjä. Ainoana teollisuuslaitoksena voidaan pitää v. 1902 perustettua osuusmeijeriä ja sen yhteydessä toiminutta myllyä ja pärehöylää. Maatalous sen sijaan kehittyi itsenäisyyden aikana voimakkaasti ja niinpä Pälkjärvi oli 1930-luvulla kohonnut kokoonsa nähden maakunnan vankimmaksi karjapitäjäksi. Voin ja siitoskarjan lisäksi pitäjä oli jo varhain tullut kuuluksi myös korkeatasoisesta apilastaan, jonka siemeniä myytiin tuhansia kiloja vuosittain.

Pysyviä työpaikkoja oli tarjolla vähän, lähinnä ne keskittyivät koululaitoksen, kaupan, hallinnon ja kirkon piiriin. Huomattavimmin pysyviä työpaikkoja toi mukanaan 1920-luvun loppuvuosina toimintansa aloittanut Pälksaaren piirimielisairaala.

Palkkatyötä haettiin Värtsilän tehtaalta, Matkaselän sahalta ja Ruskealan marmorilouhokselta sekä Suojärven radan valmistuttua rajapitäjien laajojen salojen metsäsavotoilta.

Joensuun – Sortavalan rautatie kulki pitäjän länsiosan läpi pohjois-eteläsuunnassa. Tällä rataosalla Pälkjärven alueella olivat Pälkjärven ja Pälksaaren pysäkit, kummallekin matkaa kirkonkylän keskustasta 8 km. Lisäksi Matkaselän – Suojärven rata kulki pitäjän etelärajan tuntumassa, joten matka eteläosasta pitäjää Matkaselän asemalle jäi alle 10 km, Pirttipohjan pysäkille kertyi matkaa noin 5…6 km.

Sortavalan – Joensuun välinen maantie haarautui Pälkjärven keskustassa kahteen suuntaan, vanhempaa vallanmaantietä Tohmajärven kautta ja uudempaa Värtsilän kautta Joensuuhun. Valtamaantien lisäksi pitäjässä oli useita paikallismaanteitä.

Jatkosodan jälkeen pälkjärveläiset sijoittuivat pääosin Joensuun ympäristöön. Viralliset sijoituskunnat ovat Eno, Kiihtelysvaara, Liperi, Pielisensuu (nykyinen Joensuu) ja Pyhäselkä.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan liitto ry. 2004

Pälkjärvi kuvina

Pälkjärvi kartta

Säkkijärvi

Säkkijärvi ulottui aikoinaan Suomenlahden rannasta lähelle Salpausselän juurta. Se rajoittui maaosuudella Virolahden, Miehikkälän, Luumäen, Lappeen ja Vahvialan pitäjiin.

Pinta-ala oli ilman vesiä 873 km2. Suurin pituus pohjoisesta etelään oli 45 km ja leveys lännestä itään n.35 km.

Vesistöt ovat puromaisia jokia, jotka siellä täällä laajenevat pienehköiksi järviksi. Ihakselanjoen rotkomainen laakso on samannimisen kylän ja Hirvaslammin välillä pitäjän luonnonkauneimpia tienoita. Sen vuoriset seinät kohoavat äkkijyrkkinä 30 m:n korkeuteen kapean joen pinnasta. Laajavesistöisin ja vesirikkain on Vilajoki.

1920-luvun kuntauudistuksessa Säkkijärvi menetti kaksi kylää Luumäen pitäjään, kolme kylää Vahvialaan ja Ylämaa erotettiin kokonaan Säkkijärvestä omaksi pitäjäksi. Samoihin aikoihin tapahtui muutosta myös Viipurinlahden naapurikuntien kohdalla. V. 1939 Säkkijärvi rajoittui siellä Viipurin kaupungin omistukseen tulleeseen Uuraan ulkosatamaan, Johanneksen pitäjään ja Koiviston kauppalaan. Asukasmäärä oli ennen uudistusta 13800 ja sen jälkeen 8800.

Suurin osa väestöstä sai elantonsa maataloudesta ja kalastuksesta. Säkkijärvellä oli vain pienteollisuutta, kuten limonadi- ja nahkatehdas, joukko myllyjä, kymmenkunta sahaa jne. Käsiteollisuus oli voimakasta. Mm. veneitä rakennettiin useissa kylissä. Säkkijärvi tunnettiin aikaisemmin laivanrakennus- ja merenkulkupitäjänä. Halkoja ja kiviä seilattiin Pietariin.

Kyliä oli v.1939 32 kpl: Alahäme, Alaoutila, Heinlahti, Huovila, Hyppälä, Iivanala, Jokikylä, Kallola, Karvala, Kaukiala, Kirkonkylä, Kolhola, Lahtiala, Laihajärvi, Laisniemi, Lavola, Muhulahti, Nisalahti, Nurmela, Paakkala, Ristsatama, Salajärvi, Santajoki, Siissala, Suurpäälä, Tapiola, Teikarsaari, Vilajoki ja Yläoutila. Suurimpia olivat Kirkonkylä, Suurpäälä, Vilajoki, Vilaniemi ja Nisalahti. Asutus oli keskittynyt merenlahtien poukamiin ja jokivarsien savimaille. Isohko peltoaukeama oli kirkon seudulla.

Maanviljelys oli pienviljelystä. Kartanoita (hoveja) oli vain yksi, Niemenlautta. 1600-luvulla kartanoita oli ollut myös Nisalahden, Vilajoen ja Muhulahden kylissä. Vilajoen kartanon omisti 1600-luvun puolivälissä kenraaliluutnantti vapaaherra Göran Paikull ja Muhulahden kartanon v. 1678 Jürgen Mellin.

Säkkijärvi mainitaan Viipurin pitäjän kappelina v. 1541 ja itsenäisenä v. 1572. Pitäjä oli vv. 1678-1710 ensin Viipurin linnanseurakunnan anneksana, sitten lukion brebendana. Paikkakuntana se mainitaan v. 1396. Uudenajan alussa Säkkijärvi oli jaettuna kuuteen nautakuntaan (veropiiri): Niemenlautta, Kurkilahti, Laiha, Lammas, Padas ja Säkkijärvi. Runsaasti kivikauden löytöjä. Rannikolla on pronssikauden hautaraunioita, joita sanottiin munkkilaisten linkokiviksi.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Säkkijärvi-Säätiö

Säkkijärvi kuvina

Säkkijärvi kartta

Vahviala

Viipurin maalaiskunnan läntisistä osista ja eräistä naapurikuntien kylistä muodostettiin Vahvialan kunta, joka aloitti toimintansa itsenäisenä 1.1.1921. Pinta-ala oli 287 km2 ja siitä viljelysmaata 4900 ha. Kuntaan kuului yhteensä 15 kylää. Asukasluku oli 5975henkilöä v.1939 ja v.1944 4086henkilöä.

Alueen luonnolle ovat tunnusomaisia viljavat jokilaaksot. Niistä merkittävimmät olivat pohjoisosassa Hounijoen – Rakkolanjoen ja eteläosassa Tervajoen vesistö.

Vauraiden kylien kumpuilevat viljelysaukeat ja laajat metsäiset kangasmaat, joissa oli paikoin hyvinkin korkeita mäkiä ja kirkasvetisiä järviä, antoivat maisemalle vaihtelevan ilmeen. Kunnan eteläosassa oli kuin siltana suureen maailmaan kaistale kaunista merenrantaa.

Pääelinkeinoina olivat maa- ja metsätalous sekä teollisuus, joilla kummallakin oli kunnan alueella vanhat perinteet. Valtaosa viljelmistä oli pientiloja. Kartanoita tai muita tiloja, joissa viljeltyä maata oli yli 20 ha, oli vain 4 % viljelmien kokonaismäärästä.

Huomattavimmat teollisuuslaitokset olivat Rakkolanjoki Oy (sittemmin Karjalan Puuteollisuus Oy), Hovinmaan Paperitehdas ja Oitin Tiilitehdas Oy Hovinmaalla sekä Nurmen Tehdas Oy ja Oy Nurmi Ab (sittemmin Oravan Tehtaat Oy) Nurmissa. Alueen jokien vesivoimaa käyttivät hyväkseen useat myllyt ja sahalaitokset. Tuntuman kauppamerenkulkuun antoi Tervajoella Tervasaaren lastauspaikka.

Kirkko valmistui vuonna 1920 ja tuhoutui talvisodan jälkeen. Kirkkorakennuksessa toimi myös kunnantoimisto. Seurakunnan kaunis hautausmaa Rauhamaa oli kirkon läheisyydessä hiekkakankaalla. Sinne on mm. haudattu tai siunattu poissaolevana yhteensä 76 sankarivainajaa sodissa menetetyistä 197 vahvialalaisesta.

Yhdistystoiminta oli vilkasta. Vahvialassa toimi suojeluskunta-ja lottajärjestöjen sekä maamiesseuran lisäksi mm. lukuisia nuorisoseuroja, työväenyhdistyksiä, martta-yhdistyksiä ja urheiluseuroja, joista tunnetuimmat olivat Vahvialan Kiista ja Vahvialan Kilpaveikot.

Sotien loppuvaiheissa v.1940 ja v.1944 rintamalinjat kulkivat kunnan eteläreunassa Tervasaaressa. Rauhanteoissa kunnasta jäi Suomen puolelle noin 1600 ha:n alueet, jotka on liitetty Ylämaan ja Lappeenrannan kuntiin.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan liitto ry. 2004

Vahviala kuvina

Vahviala kartta

Uukuniemi

Uukuniemi sijaitsee nykyisten Pohjois- ja Etelä-Karjalan rajoilla Laatokasta luoteeseen, missä maisemaa halkovat Salpausselän harjut ja niiden välissä lainehtiva Pyhäjärvi. Luonnonkaunista aluetta on käytetty kulkemiseen niin pohjoisen ja etelän kuin idän ja lännenkin välillä, ja sen riista- ja kalavarat ovat houkutelleet eränkäyntiin alueelle jo kivikaudelta asti. Uukuniemi rajoittui vuonna 1939 Kesälahden, Kiteen, Ruskealan, Sortavalan maalaiskunnan, Jaakkiman ja Saaren pitäjiin. Ruotsi-Suomen ja Venäjän välisillä sodilla on ollut suuri merkitys Uukuniemen kehityksessä. Alue on ollut aina rajaseutua, milloin Ruotsi-Suomen, milloin Venäjän hallinnassa, ja sitä ovat asuttaneet sekä muinaisten luonnonuskontojen että idän ja myöhemmin lännen uskontojen harjoittajat. Vallanvaihto ei ole sujunut ilman verenvuodatusta eikä aineellista ja henkistä kärsimystä puolin ja toisin. Viimeiset kreikkalaiskatoliset joutuivat lähtemään Uukuniemen seuduilta Ruotsista johdetun luterilaistamisen tieltä 1600-luvulla. Papinniemen kreikkalaiskatolisen kylän kaivauksissa on löytynyt runsaasti 1600-luvun esineistöä. Luterilainen seurakunta perustettiin Uukuniemelle 1632. Pitäjään kuului tuolloin 24 kylää. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Uukuniemi jaettiin kahtia Ruotsi-Suomen ja Venäjän kesken ja tuolloin Kesälahti kylineen itsenäistyi omaksi seurakunnakseen. Uukuniemeen kuului 1722-1944 11-14 kylää. Välirauhan rajan vahvistuttua Suomen itärajaksi Uukuniemen Suomen puoleiseen osaan jäi kolme kylää, Kumpu, Niukkala ja Kirkonkylä. Uukuniemen puinen ristikirkko on vuodelta 1797 ja se sijaitsee kellotapuleineen Uukuniemen Suomen puoleisessa osassa. Kirkon vieressä olevat sankarihautausmaa ja vanha hautausmaa sekä pari kilometriä kirkolta Niukkalaan päin oleva nykyinen hautausmaa tarjoavat rauhallisen leposijan niille uukuniemeläisille, joiden maallinen matka on jo päättynyt. Uukuniemen pinta-ala oli vuonna 1939 546,7 neliökilometriä. Tästä viljelyksessä oli 5869 hehtaaria; ahkeran kaskeamisen ja soiden kuivatuksen sekä järvien laskun avulla peltopinta-ala oli nostettu vuoden 1882 1480 hehtaarista lähes hehtaariin asukasta kohden ennen talvisotaa. Uukuniemen pääelinkeino on ollut maa- ja metsätalous aina EU-aikoihin saakka, vaikka kovalla työllä raivatuista peltohehtaareista noin 4600 jäikin Neuvostoliitolle. Maatalouden ohella kalastus ja metsästys ovat olleet uukuniemeläisille tärkeitä elinkeinoja. Erityisesti Pyhäjärven muikku on haluttua kalaa ruokapöytään. Mäkien laet ja rinteet sekä järvien rannat on kaskettu moneen kertaan. Kaskissa viljeltiin ruista ja nauriita, myöhemmin kauraa ja tattaria. Kotieläiminä pidettiin lehmiä, lampaita ja hevosia. Uukuniemellä ei ole laajaa teollisen toiminnan perinnettä, mutta käsityöläisammatit ovat tarjonneet monelle toimeentuloa – toimipa Uukuniemellä 1903-1977 harmoonitehdaskin. Suomen itsenäistyttyä Uukuniemelle perustettiin maatalouselinkeinon lainoittajaksi osuuskassoja sekä säästöpankki. 1930-luvulla rahalaitoksia oli neljä: Latvasyrjän, Uukuniemen ja Ahokylien osuuskassat, sekä Uukuniemen Säästöpankki, joka toimi Kirkonkylällä ja lähikylissä. Vuoden 1944 rauhan jälkeen luovutettujen alueiden kassat yhdistettiin uukuniemeläisten sijoituspitäjien kassoihin ja säästöpankki Helsingin Suomalaiseen Säästöpankkiin. Uukuniemen Osuuskaupalla oli vuonna 1939 seitsemän myymälää. Sotien jälkeen Uukuniemen ja naapurikuntien osuuskaupat yhdistivät toimintansa. Uukuniemen kylissä oli vuonna 1939 yhteensä 12 kansakoulua. Ensimmäinen kansakoulu perustettiin Kokonlahteen 1880. Sitä ennen opetusta oli järjestetty seurakunnan toimesta. Uukuniemen nuorisoseura on perustettu ensimmäisenä Laatokan Karjalassa, jo vuonna 1895, ja se toimii edelleen. Vuonna 1939 Uukuniemellä oli 6134 asukasta, joista 4133 joutui jättämään kotinsa ja siirtymään muualle maahan. Uukuniemeläisen siirtoväen viralliset sijoituskunnat olivat Härmä, Alahärmä, Kauhava, Kortesjärvi, Lappajärvi, Vimpeli, Karstula, Soini ja Lehtimäki. Näiden kuntien lisäksi uukuniemeläiset hajautuivat lukuisiin maalaiskuntiin, kauppaloihin ja kaupunkeihin ympäri Suomea. Lähteet: Uukuniemi-Seuran johtokunta (toim.): Uukuniemi – Rajan halkoma pitäjä. 1969. Tiainen, Petri ja Tiainen, Sakari: A. J. Tiaisen harmoonitehdas 100 vuotta. Juhlanäyttelyn tietolehtinen 2003. Laakso, Ville: Uukuniemen Papinniemen ortodoksikylän kaivaukset. Internet-sivusto 2003. http://users.utu.fi/vilaakso/Uukunie.htm Vaakuna: Seppo Rapo
Uukuniemi kuvina

Uukuniemi kartta

Käkisalmi

Käkisalmi, Vuoksen pohjoisen suuhaaran laskukohdalla Laatokkaan. Asukasluku v:n 1939 lopussa oli maalaiskunnassa kirkonkirjojen mukaan 5100, kaupungissa 5083. Näiden luterilaisten lisäksi oli 946 kreikkalaiskatolista. Noin sadalla asukkaalla oli äidinkielenä ruotsi, venäjä tai saksa.

Asemakaava-alue oli 2,5 km2. Lisäksi kaupunki omisti 550 ha metsää sekä 85 ha peltoa ja niittyä.

Käkisalmi kasvoi nopeasti 1920-30-luvuilla teollistumisen ansiosta. Vanhempien kaupunginosien Suomenrannan puolen ja Rintkan puolen sekä pohjoislaidassa olleen ns. Uuden kaupungin lisäksi muodostuivat Hiekkalan, Hakalan ja Omakotialueen kaupunginosat sekä Waldhof Oy:n avara tehdas- ja asuntoalue lähelle Laatokan rantaa. Puolustuslaitoksen hallussa oli kaupungin etelälaidassa Uusi linna sekä pohjoislaidassa ilmavoimille lentokentäksi luovutettu laaja alue.

Suorat leveät, tasaiset, monin paikoin lehtevillä puuistutuksilla somistetut kadut leikkasivat toisensa suorakulmaisesti, useimmat talot olivat puisia, yksikerroksisia ja niiden avarilla pihoilla oli vehmaita puutarhoja. Kaupungin alue on alavaa, vain muutamia metrejä Vuoksen pinnan yläpuolella. Laaja ja kaunis näköala yli koko kaupungin ja sitä ympäröivien vesien avautui Kalliosaaren näkötornista.

Huomattavimmat rakennukset: Käkisalmen linna, kaksi kreikk.kat. kirkkoa (rak. v.1847 arkkit. L.T.J.Visconti ja v.1894 Jac. Ahrenberg), Pohjoismaiden Yhdyspankin talo (Uno Ullberg v.1925), ev.lut. kirkko (Armas Lindgren v.1929) sekä muutamat Uuden linnan alueella olevat rakennukset, joista eräiden varhaisimmat osat ovat peräisin 1600- tai mahdollisesti jo 1500-luvulta. Kauppatori on keskellä kaupunkia.

Puistot: toinen kaupungin keskellä 1890-luvulta, toinen Kalliosaarella, jossa on hiekkainen uimaranta ja oli aikaisemmin kylpylaitos.

Hautausmaat: kaksi luterilaista ja yksi kreikkalaiskatolinen ovat kaupungin pohjoispuolella.

Puhelinlaitos: perustettiin v.1893, sähkövalaistus v:sta 1916.

Pankkeja: Säästöpankki ja kolmen liikepankin konttorit. Oppi- ja sivistyslaitoksia: kansakoulut, 8-luokkainen valtion yhteislyseo, Rouvasväen yhdistyksen omistama naiskäsityökoulu. Kaupunginkirjasto (v.1933 4248 nid.).

Sanomalehtiä: Käkisalmen Sanomat (per. v.1907, 3-päiväinen, kokoomusp.)

Huoltolaitoksia: kunnansairaala sekä 2 sotilassairastupaa.

Teollisuuslaitoksia: Veljekset Liljeqvistin konepaja (per. v.1920). Käkisalmen nahkatehdas (per. v.1903). Ab Waldhof Oy:n sulfiittiselluloosatehdas (per. v.1929), Käkisalmen Saha Oy:n saha (rak. v.1918), Laatokan sahaosakeyhtiö (rak. v.1920), Suotniemen saha (per. v.1845). Sahoille ja Waldhofille tuotiin Venäjältä Laatokan yli proomuilla huomattavat määrät puutavaraa.

Historia liittyy linnan historiaan ja ulottuu 1200-luvulle asti. Alkujaan lienee paikalla ollut vain suurenpuoleinen karjalaiskylä, joka rakensi omaksi ja koko Ala-Vuoksen asutuksen turvaksi Laatokan rannalle esihistoriallisen kylälinnan. Suomenvedenpohjasta (Viipurista) Laatokkaan ulottuvan vesireitin itäisenä päätepisteenä kylä sai kauppapaikkana tärkeän merkityksen ja tuli Venäjän ja Ruotsin riidanaiheeksi. Ensimmäinen kaupunki on nähtävästi sijainnut nykyisen Uuden linnan alueella. Sieltä se alkoi vähitellen – ainakin jo 1400-luvulla-siirtyä nykyisin kuivillaan olevan virran yli Suomenrantaan, nykyisen satamaradan paikkeille.

Kaupungin kukoistuskausi näyttää olleen 1400-1500-luvuilla, jolloin sen lukuisa kauppiaskunta kävi kauppamatkoilla pohjoisessa sekä Venäjällä ja Ruotsissa. 1400-luvun lopulla mainitaan Käkisalmen olleen Novgorodin toiseksi suurin kaupunki. Vatjan viidenneksen verokirja vuodelta 1500 luetteloi Käkisalmesta 183 taloa ja 1500-2000 asukasta. 1400-1500-lukujen vaihteessa kiihtyneet Ruotsin ja Venäjän väliset lukuisat sodat sekä usein sattuneet tulipalot (v.1300, 1580, 1634, 1679) ovat sen useita kertoja hävittäneet melkein perustuksiaan myöten.1600-luvun lopulla asui vahvojen muurien suojaamassa Linnassa eli kesäkaupungissa ainoastaan linnan päällikkö, läänin maaherra sekä muutama suurkauppias. Isonvihan jälkeen ei siellä annettu asua ainoankaan siviilihenkilön. Vanhasta kaupungista tuli silloin Uusi linna ja asukkaat alkoivat siirtyä entisiin esikaupunkeihin, suomalaiset Siikaniemeen nykyisen torin ja Vuoksen sataman seuduille. Venäläiset sotilaat rakensivat mökkejään itäreunalle, ns. Rintkan puolelle, 1800-luvulla osaksi siellä olleen vanhan hautausmaan päälle. Jouduttuaan Ruotsin valtaan Stolbovan rauhassa v.1617 kaupunki ja sen porvarit saivat etuoikeuksia (tullivapauden 10 v:ksi v.1624, vapauden monista veroista ja oikeuden käydä kauppaa omilla laivoillaan ulkomaillakin), mutta ympäristön asukkaisiin juurtunut maakaupan halu ja usean pienen kaupungin (ennen muita Kurkijoen ja Sortavalan) harjoittama kilpaileva kauppa hidastivat Käkisalmen vaurastumista.

V.1634 kaupunkipalon hävittämä Käkisalmi rakennettiin Pietari Brahen tukitoimien ansiosta uudelleen 1600-luvun loppuun mennessä.

Isoviha hävitti Käkisalmen niin perin pohjin, että siellä vielä kymmenen vuotta rauhanteon (Uusikaupunki v.1721) jälkeen ei ollut kuin 45 asukasta.

Venäjän valtaan joutunut Käkisalmi kasvoi hyvin hitaasti seuraavien kahdensadan vuoden ajan. Kaupungin saadessa v.1800 oman raastuvan siellä oli ainoastaan 400 asukasta. Sataman suu mataloitui v.1857 toimitetun Vuoksen laskun jälkeen niin, että siihen pääsivät vain matalassa kulkevat alukset aallonmurtajien välissä olevaa kapeaa, alituiseen syvennettävää väylää pitkin. Myrskyn sattuessa oli turvauduttava 9 km kaupungista olevaan Kivisalmen hätäsatamaan. Kun lisäksi maakauppalupa loi myymäläverkoston ympäristöön, Käkisalmen merkitys kävi entistäänkin vähäisemmäksi. Vasta rautatien tulo v.1919 ja samanaikainen Suomen itsenäistyminen alkoivat vilkastuttaa kaupunkia. Siihen asti se oli vain lähimmän maaseudun kauppakeskuksena ja koulukaupunkina.

Voimakas nousukausi alkoi, kun v. 1929 perustettu Waldhofin selluloosatehdas aloitti toimintansa. Se ennätti toimia perustajiensa hyväksi vain kymmenen vuotta.

Vuosisatojen ajan idän ja lännen kilpailevat suurvallat käyttivät kirkkoa valtansa välikappaleena, Venäjä kreikkalaiskatolista, Ruotsi ensin roomalaiskatolista ja 1500-luvulta lähtien luterilaista. V.1500 Käkisalmessa oli kolme reikkalaiskatolista kirkkoa ja kolme luostaria. Kun kaupunki v.1580 joutui ruotsalaisille, se sai ensimmäisen luterilaisen saarnaajan ja v.1611 ensimmäisen kirkkoherran.

V.1735 Pyhäjärvi erosi Käkisalmesta, jonka kaupunkiseurakuntaan yhdistettiin ympäristön lähimmät kylät. Vv. 1824-26 Käkisalmi oli Räisälän kappelina. Yhden luterilaisen puukirkon venäläiset hävittivät v.1656, toinen paloi v.1679. Sen tilalle rakennettiin kivikirkko (v.1692), joka Isonvihan jälkeen otettiin kreikkalaiskatolisille. Se purettiin ränsistyneenä v.1898.

Luterilaiset rakensivat oman puisen ristikirkon v.1759 (Tuomas Suikkanen) Vanhan kirkon käydessä pieneksi seurakunta rakensi kivikirkon vv.1929-30. Uudet kreikkalaiskatoliset kirkot tehtiin v.1847 ja v.1894

Käkisalmen linna oli alkujaan karjalaisten Vuoksen suuhun rakentama kylälinna, mahdollisesti samalle saarelle, jossa on nykyinen Vanha linna. Linnan rakensivat Novgorodilaiset v.1294. Ruotsalaiset valloittivat sen jo seuraavana vuonna 1295. V.1310 venäläiset hävittivät linnan ja rakensivat paikalle uuden. Siitä lähtien linna pysyi pääasiallisesti heidän hallussaan vuoteen 1580, jolloin Pontus De la Gardie sen valloitti (Pontuksen sota). Siihen asti olivat linnan varustukset olleet matalia valleja. Ainoa kivirakennus oli posadnikka (=käskynhaltija) Jakovin v.1364 rakentama kivinen torni. Ruotsalaiset loivat uuden asun linnoitukselle v.1580-97, jolloin saarelle rakennettiin kivivallit sekä niihin liittyvät tornit ja vallin sarvet (bastionit). Myöhempi rakennustyö vv.1600- ja 1700-luvuilla kohdistui enimmäkseen entisten varustusten lujittamiseen ja korjaamiseen. Myös naapurisaarella oleva kaupunki ympäröitiin samanaikaisesti varustuksilla, jotka muodostivat suljetun bastioneilla varustetun vallituskehän. Täyssinän rauhassa (v.1595) joutuivat ruotsalaiset luovuttamaan linnoituksen venäläisille, mikä tapahtui v.1597. Vuonna 1611 Jaakko de la Gardie valloitti linnan takaisin ja venäläisten onnistui vasta isonvihan alussa (v.1710) saada se uudelleen haltuunsa. Sen jälkeen ei linnoitus ole enää ollut sotatapahtumien kohteena. Siinä säilytettiin v.1700-1800-lukujen vaihteessa aika-ajoin valtiollisia vankeja. Venäläinen sotaväki piti linnaa hallussaan vuoteen 1850, jolloin se alueineen siirtyi Suomen valtiolle. Siitä eteenpäin linna oli nelisenkymmentä vuotta tyhjänä ja alkoi rappeutua, kunnes sitä v.1887 ryhdyttiin korjaamaan muinaismuistoksi. V.1894 torniin sijoitettiin Käkisalmen kaupungin omistama kansatieteellinen museo.

V:n 1710 jälkeen Vanhan linnan pohjoispuolella oleva linnoitettu osa kaupunkia jäi yksinomaan sotilasviranomaisten haltuun ja sitä ruvettiin nimittämään Uudeksi linnaksi. Kun sotaväki sen sittemmin jätti, käytettiin rakennuksia parikymmentä vuotta vankilana. V.1889 ne sisustettiin mielisairaalaksi ja myöhemmin kasarmeiksi. V.1939 sekä maalaiskunnassa että kaupungissa oli asukkaita noin 5100.

Käkisalmi tunnettiin tuhansista omenapuistaan Omenankukkain kaupunkina (Viljo Kojo: Kaupunki-idylli).

Perääntyessään elokuussa 1941 venäläiset joukot polttivat ja hävittivät 90% kaupungin rakennuksista.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Käkisalmi kuvina

Käkisalmen kartta

Käkisalmen mlk kartta

Sortavala

Pysyvää asutusta
Pysyvää asutusta Laatokan Karjalassa on ollut 5000 vuotta, mistä ovat todisteena runsaat kivikautiset löydöt pitkin rannikkoa Vuoksen Taipaleesta Sortavalaan. Viikinki- ja ristiretkikaudella, 800… 1200-luvullia Laatokan Karjalassa syntyi ensimmäinen korkeakulttuuri. Suomalaiset uudisasukkaat muodostivat Käkisalmen – Kurkijoen -Sortavalan alueille voimakkaita yhdyskuntia, jotka metsästäjät kävivät turkiskauppaa pohjoisen vesireittejä pitkin.

Muinaislinnat
Rautakirves teki mahdolliseksi kaskiviljelyn ja sen myötä noin tuhat sitten syntyi paikannimi Sortavala tarkoittamaan jatkuvassa kaskivuoroviljelyssä olevaa aluetta, sortavien eli kaskea kaatavien maata. Sortavala käsitti aluksi sen puoliympyrän muotoisen saaristo- ja rannikko alueen, jonka keskipiste on Honkasalon Vahtimäellä ja säde 15 km. Alueen 15 linnamäkeä ovat suurin muinaislinna tihentymä pohjoismaissa ja osoittavat olojen rauhattomuutta.

Sortavalan kaupungin perustaminen
Kaupunki perustettiin 1643 (ei 1632 kuten useissa kirjoissa on mainittu) ja peri vanhan pogostan (veronkantopiirin) nimen. Itä-Suomeen ja Vienaan suuntautuvan kaupan turvin se kehittyi nopeasti, vaikka pieniä sotia ja rosvoukkojen aiheuttamia kahakoita oli jatkuvasti.

1700-luvun alussa kehitys katkesi ja muuttui sadan vuoden taantumaksi, kun Pietari I valloitti Karjalan Venäjälle ja alkoi rakentaa uutta pääkaupunkiaan Pietaria Nevajoen suulle. 1700-luku oli ryöstön asteelle kehittyneen ankaran verotuksen aikaa. Tsaarille oli samantekevää kuolivatko alamaiset nälkään vai voudin ruoskaan, kun vain Pietarin palatseista ja kirkoista tuli komeita.

Syrjäseutujen asukkaat eivät saaneet maksamiansa verojen vastineeksi yhtään mitään. Teitä ei rakennettu, minkäänlaista kansanopetusta ei järjestetty ja oikeuslaitos oli veroa kantavien voutien mielivallan varassa.

Kaupunkioikeuksien menetys
Vuonna 1721 kaupunkioikeutensa menettänyt Sortavala nimettiin uudelleen kaupungiksi v.1783, mutta ratkaiseva käänne parempaan päin alkoi vasta 1812, kun Viipurin lääni siirrettiin Pietarin hallinnollisesta alaisuudesta muun Suomen yhteyteen. Sortavalan kaupunki rakennettiin kokonaan uudelleen vv.1812 … 38. Vaatimattomasta hirsimökkikylästä kehittyi laudoitettu ja maalattu kaupunki, jonka rakennusten koko oli kaksinkertainen verrattuna entiseen.

Sortavalan seminaarin synty
Sortavalan viimeinen 80 vuotta kestänyt nousukausi käynnistyi henkisellä alalla. 1864 aloitti toimintansa yksityinen Herman ja Elisabet Hallonbladin perustama Kymölän kansakoulu, joka muuttui seminaariksi 1880. Kansakoulunopettajat loivat merkittävän osan siitä suomalaisesta hengestä, jonka turvin maa itsenäistyi ja myös säilytti itsenäisyytensä.

Taloudellisen nousun merkkipaaluna oli v. 1894 valmistunut Karjalan rata Viipurista Sortavalan kautta Joensuuhun. Rata korvasi tuhat vuotta jatkuneen vesiliikenteen monin verroin tehokkaammalla kuljetuskapasiteetilla ja käynnisti teollistumisen. Helylään perustettiin 1881 koulukalustetehdas. Kaupungin itäpuoliselle kilometrin pituiselle rannikkokaistalle nousi sahoja ja telakka sekä 1930-luvulla vaneritehdas.

Esikaupunkien kohoaminen
1900-luvun alussa kohosivat esikaupungit Vakkosalmi, Genetz, Mansikkamäki, Nousiaisenmäki ja Puikkola parissa vuosikymmenessä kaupungin rajojen ulkopuolelle. Asukkaita niissä oli lopulta yhteensä yli 4500 eli lähes saman verran kuin kaupungissa.

Vuosisadan alun kasvu ei koskenut yksinomaan kaupunkia. Tuhannen vuoden ajan asutusta oli ollut vain rannikoilla ja saaristossa. Sisämaa oli jaettu käyttöpuuta tuottaviksi salopalstoiksi rannikkokylien kesken. Väestön lisääntyessä Laatokan rantaan tottuneet eivät suostuneet muuttamaan salopalstoille vaan myivät niitä muualta Suomesta tulleille. Näin parissa vuosikymmenessä asutettiin kaikki vielä löytyneet viljelykelpoiset alueet Sortavalan pitäjässä.

1920-luvun kiihkeää rakennuskautta ja kaupungistumista seurasi 30-luvun lama joka kääntyi nousuun 1937… 1939. Silloin valmistuivat kaupungin rnaamerkeiksi As Ov Riutta, Seurahuone, Itä-Karjalan liiketalo ja Hospiz.

Sortavalan mlk: n tilastotiedot:
MLK:n pinta-ala ilman vesiä oli 643 km , pituus koillisesta lounaaseen 35 km ja leveys luoteesta kaakkoon 25 km. Asukasmäärä n. 20.000, Kyliä 66. Kirkko oli kaupungissa ja yhteinen kaupungin kanssa.

Sortavalan tilastotiedot:
Asukkaita Sortavalassa oli 1939 varsinaisessa kaupungissa asui 4253 asukasta ja esikaupungeissa asui 4467 asukasta, yhteensä 8720 asukasta.

Sortavalan historian tiivistelmä Vuosi 0800-1300 Rautakautinen korkeakulttuuri 1300-1500 Nogorodin alaisena pogostana 1500-1660 Jatkuva sotatila 1617 Stoibovan rauha, Karjala Ruotsille 1643 Sortavalan kaupunki perustetaan 1697 Sortavalassa 100 taloa ja 600 asukasta 1705 Venäläiset hävittävät Sortavalan 1721 Uudenkaupungin rauha, kaupunkioikeudet pois 1743 Suomalaiset polttavat Sortavalan 1783 Sortavala uudelleen kaupungiksi 1812 Karjala liitetään autonomiseen Suomeen 1812-1835 Sortavala rakennetaan kokonaan uudelleen 1838 Kaupunkialue laajenee 1880 Sortavalaan seminaari 1893 Rautatie Sortavalaan. Nopea kasvu aikaa 1895-1925 Esikaupunkitaajamat 1917-1930 Itsenäistyminen. Teollistuminen 1930-37 Lamakausi 1939-45 Toinen maailmansota

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Sortavala kuvina

Sortavalan kartta

Viipuri

Lähde/Viipurin seitsemän vuosisataa/Kirjaveteraanit Oy/1993

Viipurin pamaus historia

Viipurin linnan perustaminen

Vuonna 1293 Ruotsin marski Torkkeli Knuutinpoika perustaa Suomenveden pohjukkaan Viipurin linnan kolmannen ristiretken yhteydessä, paikalla sijaitsi karjalaista asutusta. Nykyisten kaivaustulosten mukaan Viipurin kivilinnoitus rajoittui aluksi neliömäiseen Pyhän Olavin torniin ja mäen huippua ympäröiviin muureihin

Viipuri sotanäyttämönä kautta vuosisatojen

Viipuri on ollut aina kautta pitkän historiansa sotanäyttämönä. Vuoden 1294 keväällä Novgorodilaiset saapuivat piirittämään Viipurin linnaa, mutta epäonnistuivat ja lähtivät pois. Ruotsalaiset puolestaan valloittivat Karjalan pääkaupungin Käkisalmen, mutta se joutui pian takaisin Novgorodille. Sama kohtalo oli ruotsalaisten Nevan suulle rakentamalla Maankruunulla, mutta pian venäläiset rakensivat Nevan niskalle Laatokan saarelle Pähkinäsaaren linnan. Kun heidän voimakas hyökkäyksensä Viipuria vastaan syksyllä v.1322 epäonnistui , oltiin kummallakin puolella valmiit rauhantekoon, joka solmittiin v. 1323 Pähkinäsaaressa. Siellä Karjala jaettiin Novgorodin ja Ruotsin kesken: Novgorod luovutti Ruotsille läntisen osan Karjalan kannasta, Viipurin ja läntisen osan myöhempää Savoa. Raja alkoi Siestarjoelta, jota myöhemmin alettiin nimittämään Rajajoeksi. Rauhansopimuksen mukaan Novgorod sai pitää osuuksia eräisiin Ruotsin puoleisiin kalastamoihin ja majavanpyyntipaikkoihin, joista osa oli melko lähellä Viipuria, muttei ole säilynyt tietoja, kuinka kauan Novgorod sai siitä nauttia.

Viipuri Karjalan hallintokeskuksena

Ruotsin puoleisen Karjalan hallintokeskuksena oli Viipurin linna aina vuoteen 1710 asti. Jo 1300-luvulla syntyi linnansaarelle siviiliasutusta, joka alkoi siirtyä linnansalmen toiselle puolelle kallioiselle niemelle. Ensimmäisen kerran kaupunki mainitaan v. 1336, raati v. 1393 ja sen privilegiot (privilegio=etuoikeus, erioikeus) vahvistettiin v. 1403. Kaukokauppa oli pääosaltaan itämeren saksalaisista hansakaupungeista kuten Lyypekistä ja Tallinasta saapuneiden tulokkaiden käsissä. Vienti suuntautui pääasiallisemmin Tallinaan, missä tavarat myytiin läntiseen Eurooppaan. Saksalaisen kansallisuuden kanssa kykeni jo keskiajalla joltisellakin menestyksellä kilpailemaan ruotsalainen kansanaines, vaikka sen tunnettu sukunimistö rajoittuu vain pariinkymmeneen nimeen. Kaupunkilaisten enemmistö oli epäilemättä suomalaisia, vaikka säilyneistä asiakirjoista ei heitä kovin paljon tapaa. Tähän ryhmään kuuluivat etupäässä pikkuporvarit ja työläiset.

Viipurin linnan toinen rakennusvaihe

Viipurin linnan toinen rakennusvaihe ajoittuu vuosille 1442-1499. Verratessa ensimmäistä ja toista rakennusvaihetta kuvaavia kaavioita huomataan valtava ero: mm. sisäpihaa ympäröi kahdelta pitkältä sivustalta rakennukset ja linnasaaren eteläranta on saanut uuden muurivarustuksen torneineen. 1400-luvun linnanpäälliköistä olivat tunnetuimmat Kaarle Knuutinpoika Bonde-kolme kertaa ruotsin kuningas-, Eerik Akselinpoika Tott, joka varusti kaupungin ympärysmuurein 1460- ja 1470-luvulla ja Knut Posse 1490-luvulla. Possen aikana oli itäisenä naapurina Moskova, joka oli yhdistänyt itseensä mm. luoteis-Venäjän herran Novgorodin (Ruotsin siihenastisen naapurin) ja nyt vuosina 1495-1497 ryhtyi sotimaan Ruotsia vastaan. Venäläiset hävittivät laajalti Suomen maaseutua (“Autiona on Karjala, Savo ja Hämettä puoli”, kerrotaan runossa), mutta Viipurin kaupungin muurit olivat heille tehokas este. Tosin näytti lopuksi siltä, että heidän onnistuisi ylittää muuri Andreaksen tornin kohdalla, mutta tarkemmin selvittämättömäksi jäänyt “Viipurin pamaus” 30.11.1495 pakotti heidät kumminkin pakoon.

Viipurin 1500-luku

Uudet 1500-luvun jälkipuoliskolla omaksutut linnoitusperiaatteet aikaansaivat Viipurin linnassakin varustelutöitä. Pyhän Olavin torni sai nykyisen muotonsa vuosina 1561-64, kun sen yläosa rakennettiin mahtavaksi 8-kulmaiseksi tykkitorniksi. Linnansaarella varsinaisen linnan ulkopuolella valmistettiin kivivallituksia ja vuosina 1606-08 rakennettiin tuloväylälle talo linnanpäällikön asunnoksi.

Kaupungin puolelle pystytettiin Karja-portin ulkopuolelle komea Pyöreätorni vuosina 1547-1550 ja vähän myöhemmin kaksi mahtavaa bastionia yhdistävine muureineen. Näistä Pantsarlahden bastioni on säilynyt nykyaikaan.

1500-luvun alkupuolella oli Ruotsin hallitsijana Kustaa Vaasa (v. 1523-1560). Tuona aikana Viipurilaisten tärkein vientitavara oli terva, jota tuotiin kesäisin ympäri Saimaan vesistöä Lappeenrantaan, mistä se talvikelillä kuljetettiin Viipuriin ja sieltä meriteitse läntiseen Eurooppaan.

Stolbovan rauha v. 1617

Viipurille merkittävä Ruotsin ja Venäjän välillä tehty Stolbovan rauha toi Inkerinmaan ja ns. Käkisalmen läänin Ruotsin haltuunu (eli Laatokan läntiset ja pohjoiset rantaseudut ja nykyisen Pohjois-Karjalan läänin). Näin ollen kaikki Suomenlahden rannat olivat Ruotsin. Valtakunnan johtomiehistäkin tuntui nyt siltä, että Viipuri sijaitsi kaukana rajoista, mikä aiheutti sen että kaupungin varustuksia ei pidetty kunnossa. Kaupunkia ympäröivät linnoituslaitteet rappeutuivat 1650-luvulla, jolloin Venäläiset hyökkäsivät mm. Karjalan kannakselle. Linnoituslaitteita ryhdyttiin vahvistamaan 1680-luvulla.

Muuten elämä Viipurissa sujui 1600-luvulla suurin piirtein samoin kuin edellisellä vuosisadalla. Porvareista mahtavimmat olivat saksalaisia suurkauppiaita, jotka kävivät kauppaa Länsi-Euroopasta laivoilla Viipuriin tulleiden kauppiaiden kanssa, joskin viipurilaisilla oli joitakin omia laivoja. Myös käsityöläismestarien enemmistö oli saksalaisia. Myös venäläisiä kauppiaita kävi Viipurissa, mutta he eivät asettuneet sinne pysyvästi. Näin Viipuri oli koko 1600-luvun Ruotsin suurvalta-ajan merkittävä kauppakaupunki lähinnä itäistä Suomea varten. Se oli myös kirkollinen keskus, vaikuttihan siellä piispa, ja koulukeskus, jonne sikäläinen piispa perusti v. 1688 kirjapainon.

Suhteellisen yhtenäisenä on nähtävissä Viipurin kaupungin kehitys 1400-luvun alusta 1700-luvun alkuun, mutta v. 1700 Venäjän aloittama sota Ruotsia vastaan Suuri Pohjan sota toi Viipurille valtaisan muutoksen.

Suuri Pohjan sota v. 1700

Suuri Pohjan sota alkoi v. 1700, kun kolme sen naapurimaata,Venäjä, Puola ja Tanska katsoivat ajan olevan sopivan valloittaa Ruotsilta takaisin sille menettämänsä alueet. Aluksi Viipuri oli kaukana sotatoimista, mutta tilanne muuttui, kun vuosien 1702 ja 1703 aikana venäläiset saivat haltuunsa Nevan väylän ja kun he ryhtyivät rakentamaan Nevan suuhun tulevaa pääkaupunkiaan Pietaria. Viipurin varustuksia ryhdyttiin kiireesti kunnostamaan ja ne kestivätkin v:n 1706 lokakuussa venäläisten toimeenpaneman kaksiviikkoisen ahdistelun. Saatuaan v. 1709 Pultavassa ruotsalaisista ratkaisevan voiton venäläiset tulivat uudelleen Viipurin luo, nyt jäitse maaliskuussa v. 1710 ja he saartoivat nopeasti koko kaupungin, jossa aseistetut porvarit mukaan luettuina oli varusväkeä 4000 miestä. Viipurin puolustajat jatkoivat taisteluaan raunioituvassa kaupungissa kesäkuun puolelle. Viipurin puolustajat antautuivat 11.06 tsaari Pietarille.

Uudenkaupungin rauha v. 1721

Uudenkaupungin rauhanneuvotteluissa v. 1721 ruotsalaiset yrittivät saada Viipurin “Suomen avaimena” takaisin Ruotsin puoleiseen Suomeen, mutta venäläiset katsoivat sen olevan kovin lähellä Pietaria, ja niin valtakuntien raja alkoi Viipurin länsipuolelta Virojoelta. Siten myös Viipurin linna, joka perustamisestaan v:sta 1293 alkaen v:een 1710 asti oli, ollut ruotsalaisten ja heihin liittyneiden suomalaisten hallussa joutui nyt rauhanteossa venäläisten haltuun.

Vuosina 1720-30 venäläiset rakensivat mahtavan nelibastionisen linnoituksen länttä vastaan “Pyhän Annan kruunun” joka on pääosiltaan säilynyt nykypäivään (bastioni = linnake, linnoituksen ympärysvallista esiin pistävä varustus, johon sijoitettiin tuliaseet)

Kun Ruotsi v. 1741 aloitti sodan Venäjää vastaan pyrkiessään saamaan takasin mm. Viipurin tienoon , eivät sotatoimet ulottuneet Viipurin lähelle. Ruotsin jouduttua Turun rauhassa v. 1743 luovuttamaan Venäjälle maitaan aina Kymijoelle asti, Venäjä rakensi rajavyöhykkeelleen useita linnoituksia, vielä 1700 ja 1800-luvun vaihteessa mm. Kyminlinnan, jotka kaikki turvasivat myös Viipuria. 1700-luvulla käytiin vielä kolmaskin sota Ruotsin ja Venäjän välillä, v. 1788-1790 Kustaan sota, joka ei muuttanut rajoja. Maasotatoimet eivät ulottuneet Viipuriin. Viipurinlahdella oli kummankin osapuolen sotalaivastoja, jotka ottivat yhteen.

Viipurin 1700-luvun väestöstä on todettava, ettei kaupungin joutuminen 1710 venäläisille johtanut sen entisen väestön siirtymiseen Ruotsin puoleiseen suomeen, vaan siviiliväestön pääosa jäi Viipuriin elinkeinojaan harjoittamaan.

Suhteellisen hitaasti asettui Viipuriin venäläisiä kauppiaita. Kauppiaat olivat aluksi sotilasmuonakauppiaita. Viipurissa oli v. 1787-1792 porvariskirjan mukaan kaikkiaan 37 venäläistä porvaria, joista osa oli ulkomaankauppaan oikeutettuja.

Merkittävä piirre Viipurin 1700-luvun kehityksessä oli saksalaisuuden voimistuminen ruotsalaisuuden kustannuksella. Jo suuren Pohjan-sodan aikana oli Nevanlinnan saksalaisia kauppiaita paennut Viipuriin. Yhdessä Viipurissa ennestään asuneiden saksalaisten suurkauppiaiden kanssa he muodostivat siviiliväestön johtokerroksen ja kun sodan jälkeen kaupungin maistraatti v. 1722 alkoi toimintansa, se käytti virkakielenä saksaa.

Viipuriin ruvettiin suunnittelemaan v.1766 yhteistä saksalais-ruotsalaista kirkkoa. Pietari-Paavalin kirkko valmistui v. 1799 ns. paraatikentän laidalle lähelle pyöreää tornia ja se on säilynyt nykypäiviin asti ja on tällä hetkellä kirkollisessa käytössä.

Viipuri 1800-luvulla

Viipurin kaupunginhallinto ja siviilielämä oli saksalaisten johtamaa vaikka heitä oli v. 1812 kaupungin siviiliasukkaista vain 12 %, ruotsinkielisiä 14 % suomenkielisiä 44 % ja loput 30 % lienee ollut venäjänkielisiä.

Viipuri koki huomattavia muutoksia 1800-luvun alussa. Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ranskan keisari Napoleonin liitto johti Venäjän sotaan Ruotsia vastaan v. 1808, ja seuraavana vuonna Venäjän valloittama Suomi sai autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman. Viipurin kehitys oli 1800-luvun alkupuolella täysin paikallaan : väkiluku ei kasvanut ja suuri osa Itä-Suomea kävi kauppaa Pietarissa Laatokan kautta Viipurin ohitse. Vasta v. 1856 valmistunut Saimaan kanava muutti Viipurin taloudellisen merkityksen.

Kaupungin laventuminen oli selvästi voimistunut 1860-luvulta alkaen, kun varsinaista kaupunkia ympäröineet vallit purettiin. Vuonna 1861 valmistui uusi asemakaava, jonka keskuskaduiksi muodostuivat Torkkelinkatu ja Aleksanterinkatu (myöh. Karjalan- ja sitten Mannerheiminkatu) Kaupungin uudeksi liikekeskukseksi muodostuivat Punaisenlähteentorin tienoo ja rautatieaseman ympäristö. Vuonna 1870 Viipuri oli yhdistetty toisaalta Pietariin, toisaalta Helsinkiin. Vuonna 1894 valmistui Karjalan rata Sortavalan kautta Joensuuhun.

Kaupunginhallinnossa tapahtui suuri muutos v:n 1875 lopulla, jolloin kaupunginvaltuusto aloitti toimintansa. Valtuutetuista suurin osa oli (40 %) kauppiaita ja myöhemmin hovioikeuden virkamiesten osuus oli varsin merkittävä. Mainittakoon Viipurissa oli “kielitaisteluja” kuten Vaasassakin ja, että valtuuston pöytäkirjakielenä oli v:een 1906 Ruotsi. Kielitaistelu päättyi Viipurin kunnalliselämässä vasta silloin, kun v:n 1917 kunnallislaki toi mukanaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden.

Viipurin valtaus v. 1918

Viipurissa oli suuri venäläinen varuskunta kaikkia Suomen venäläisjoukkoja johtavine esikuntineen, joskin jatkuvasti sikäläistä sotaväkeä siirtyi Venäjälle. Vapaussodan alkuvaiheessa paljon lähiseudun suojeluskuntalaisia marssi Viipuriin, josta niiden kuitenkin oli tilanteen kärjistyttyä venäläisjoukkojen sekaannuttua toimintaan peräännyttävä Viipurinlahden Venäjänsaareen ja sieltä parin päivän kuluttua rautatien Kämärän kohdalla ylittäen takaisin Antrean suuntaan omalle puolelle. Viipuri oli punaisten käsissä huhtikuun 29. päivään asti v. 1918, jolloin Viipuria kohti eri suunnilta marssivat valkoiset joukot valloittivat sen. Viipurin linna tuli nyt Suomen armeijan haltuun; oli päättynyt 208 vuotta kestänyt venäläisen varuskunnan aika.

Viipuri kesästä 1918 syksyyn 1939

Viipurin väkiluku kasvoi vuoteen 1939 tultaessa noin 86 000 henkilöön. Nousuun vaikutti paljon esikaupunkien asteittainen liittäminen kaupunkiin vuosina 1924, 1928 ja 1933. 1920 luvulla muiden kuin suomalaisten osuus supistui merkittävästi. 1930-luvulla ruotsalaisia oli n. 3% ja saksalaisia ja venäläisiä yhteensä n. 3,5 %. Ulkonaisesti Viipuri komistui näinä itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä, mm. v. 1930 valmistui Pantsarlahden bastionille Viipurin taidemuseo ja taidekoulu ja v. 1935 tuomiokirkon luo kaupunginkirjasto. Vuonna 1925 siirrettiin Savonlinnaan v. 1895 perustettu piispanistuin Viipuriin, jonne sitä ei oltu haluttu sijoittaa tsaarinvallan aikana, koska siellä oli jo vuodesta 1891 ordodoksinen piispa. Viipuri oli noussut itäisen Suomen keskukseksi näinä vuosikymmeneninä.
Viipuri eli koko 1930-luvun voimakasta kehityksen kautta. Siihen toi yllättävän muutoksen sota, jota edelsi elokuun lopulla v. 1939 Saksan ja Neuvostoliiton välillä tehty salainen sopimus näiden maiden välisen alueen etupiirijaosta, jolloin Suomi jäi jälkimmäisen puolelle. Viipurilaisille sota oli todellisuutta marraskuun 30 päivänä Viipurin pamauksen vuosipäivänä tasan 444 vuotta erotti nämä tapahtumat.

Yritysten kuitteja

Talvisota

Kohtalon kellot alkoivat kumista Viipurille 30.11.1939 aamulla, kun Puna-armeijan joukot ylittivät Suomen rajan Kannaksella aamu seitsemältä. Etulinjassa sijainnut Viipurin kaupunki joutui mukaan sotaan jo kaksi tuntia myöhemmin. Vihollisen koneet laskivat pommilastinsa pääasiassa Kelkkalan ja Lepolan pientaloalueille. Näin oli sota vaatinut ensimmäiset uhrinsa sotaan valmistautumattomassa Viipurissa. Neuvostokoneiden ilmestyminen Viipurin taivaalle aiheutti kaupungissa pakokauhun, joka purkautui kiireellisenä evakkoon lähtönä. Suurin osa Viipurin yli 80 000 asukkaasta näki kotikaupunkinsa sodan ensimmäisinä päivinä viimeisen kerran. Viipuri alkoi tyhjetä asukkaista, koulut suljettiin ja kauppaliikkeet lopettivat toimintansa. Viipurin kaupungin arkistot vietiin Hämeenlinnaan turvaan ja kaupungin virastot siirtyivät Savitaipaleelle. Kaupunginhallitus jäi kaupunkiin ja toimi sotilashallinnolle alistettuna. Vuoteen 1940 tultaessa oli Viipurin asukasmäärä supistunut runsaasta 80000: sta 10000: een. Neuvostoarmeijan läpimurto Summassa-Viipurin porteilla sai aikaan sen, että Neuvostoarmeijan lentokoneet vierailivat Viipurin yllä lähes päivittäin. Viipurin vanhakaupunki sai osumia ja osuman sai myös Viipurin tuomiokirkko. Sotatoimet aiheuttivat suomalaisten perääntymisen aivan Viipurin porteille, niin että Viipurin puolustajat olivat vetäytyneet maaliskuun 12. päivänä Patterinmäelle, jonne syntyi uusi puolustuslinja. Puna-armeija hyökkäsi 13. päivänä rajusti suomalaisten asemia vastaan, mutta väliin mies miestäkin vastaan käydyn käsikähmän avulla suomalaiset onnistuivat pitämään asemat. Maaliskuun 13. päivänä kello 11.00 astui voimaan rauha, joka lopetti vihollisuudet. Neuvostojoukot eivät olleet onnistuneet valloittamaan Viipuria, vaan kaupunki oli edelleen suomalaisten hallussa. Rauhanehtojen mukaan suomalaisten oli kuitenkin luovutettava Viipuri neuvostojoukoille ja suomalaisjoukot vetäytyivät kaupungista. Viipurin linnan tornissa liehunut Suomen lippu laskeutui kello 15.40. Rauhanteon seurauksena oli yli 80 000 viipurilaista menettänyt kotinsa. Kaupunkielämään tottuneet Viipurilaiset asettuivat asumaan Suomen eteläisiin kaupunkeihin Helsinkiin, Lahteen, Lappeenrantaan, Turkuun ja Tampereelle.

Viipurin takaisin valtaus jatkosodassa v. 1941

Kesällä 1941 maailmanpoliittinen tilanne muuttui äkkiä, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Suomi huomasi olevansa sodassa. Viipurilaisille sodan syttyminen toi rintaan toivon menetetyn kotikaupungin takaisinsaamiseksi. Suomalaiset joukot kolkuttelivat jo Viipurin portteja todellisen salamasodan jälkeen elokuun lopulla v. 1941.

Suomalaisjoukot valtasivat Viipurin 29. päivänä elokuuta v.1941 työntyen kaupunkiin Sorvalin ja Pappilanniemen kautta. Suomalaiset nostivat linnan huippuun valtauksen merkiksi valkoisen paidan liehumaan, joka vaihdettiin vielä samana päivänä sinivalkoiseen lippuun.

Elokuun viimeisenä päivänä järjestettiin Torkkeli Knuutinpojan torilla paraati Viipurin valtauksen kunniaksi. Paraatin otti vastaan IV armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti K. L. Öesch.

Viipuri määrättiin valtauksen jälkeen sotilashallinnon alaiseksi, eikä siviileillä ollut vielä asiaa kaupunkiin.

Sodan vaurioiden toteaminen kesällä v. 1941

Viipuri oli kärsinyt sodassa huomattavia vaurioita. Heti valtauksen jälkeisessä katselmuksessa totesivat suomalaiset Viipurin 6287:stä rakennuksesta vain 510 täysin ehjiksi. Kokonaan tuhoutuneita tai korjauskelvottomiksi vaurioituneita rakennuksia oli 3807. Kaupungin asemakaava ja tontit olivat kuitenkin täysin hahmoteltavissa ja Viipurin kadut saatavissa kulkukelpoiseen kuntoon vähällä raivauksella. Viipurin arvokkaimmat rakennukset: linna, Kellotorni ja Pyöreätorni seisoivat suomalaisten saapuessa paikoillaan. Ehjinä oli myös sotilassairaala, diakonissalaitos, kasarmit ja maakunta-arkisto. Koskemattomilta vaikuttivat myös PYP:n vanha renesanssitalo, Suomen Pankki ja poliisilaitos joitakin mainitaksemme. Paljon korvaamatonta oli vihollinen myös Viipurista hävittänyt. Mm. useimmat Viipurin kirkoista olivat tuhoutuneet. Ehjäksi oli jäänyt vain ruotsalais-saksalainen Pietari-Paavalin kirkko, joka sekin oli menettänyt huippuristinsä. Myös kreikkalaiskatollisen seurakunnan kirkko oli jäänyt pystyyn, mutta sen olivat venäläiset muuttaneet varastosuojaksi. Viipurin tuomiokirkko oli kaupunkiin palanneille viipurilaisille surkea näky. Neuvostoliittolaiset olivat purkaneet talvisodassa vaurioituneen kirkon suunnilleen korkeiden kaari-ikkunoiden yläosaan asti. Ensimmäinen juna saapui takaisin vallattuun kaupunkiin syyskuun 21. päivänä ja matkustajajuna viikkoa myöhemmin.

Elämän elpyminen jatkosodan aikaisessa Viipurissa

Elämä elpyi nopeaan tahtiin Viipurissa: paluumuuttajia riitti ja mikäpä olikaan tulla takaisin Viipuriin.

“Päivä Viipurissa on kuin kymmenen muualla”, kiteytti viipurilaisten tunnelmat kaupunginjohtaja Arvo Tuurna.

Viipurin asukasluku oli vuoden 1941-1942 vaihteessa 9700 asukasta ja huhtikuuhun v. 1942 tultaessa 16 000 asukasta. Sotilashallinto-osaston mukaan Viipurissa oli 15.04.1944 mennessä 27 775 asukasta todellisuudessa paljon enemmän koska sotilaita ei ollut tässä luvussa mukana.

Kesäkuu v. 1944

Neuvostoliitto aloitti pitkällisen asemasodan jälkeen suurhyökkäyksen kannaksella 9. päivänä kesäkuuta 1944. Kun suomalaiset eivät kyenneet pidättelemään Kannaksella nopeasti etenevää vihollista uhkasi sota jälleen Viipuria ja kaupunkilaisten oli jätettävä jälleen kaupunkinsa. Viipuri sai virallisen evakointimääräyksen kesäkuun 15. päivä, monet poistuivat kaupungista heti suurhyökkäyksen alettua. Viimeiset Viipurissa olleet siviilit poistuivat kaupungista kesäkuun 19. päivä, jolloin neuvostojoukot olivat edenneet jo kaupungin porteille.

Viipurin viimeinen päivä

Viipurin kaupungin puolustajaksi määrättiin eversti Kempin komentama 20. prikaati, joka kuormattiin tulevaa tehtäväänsä varten juniin Aunuksessa kesäkuun 15-17. päivänä. Viimeiset Viipurin puolustajat purettiin junasta Tammisuon asemalla kesäkuun 20. päivän aamuna, eli samaan aikaan jolloin puna-armeija oli Viipurin toisella laidalla.

Puna-armeija aloitti voimakkaan rynnistyksen kohti Viipuria kesäkuun 20. päivä kello 09.00. Päivän aikaan käytiin monia kiivaita taisteluja kunnes Neuvostojoukot aloittivat läpimurtoon tähtäävän hyökkäyksen kello 13.00. Kello 15.50 eversti Kemppi näki, ettei Viipurin puolustukselle ollut enään olemassa edellytyksiä ja pyysi saada perustaa uudet puolustusasemat Linnansalmen länsipuolelle. Päämajassa ei oltu täysin ajan tasalla ja sieltä tuli pyyntöön kello 17.42 kielteinen vastaus, jolloin Viipuri oli jo kokonaan vihollisen hallussa. Puna-armeija oli saanut Viipurin haltuunsa hyvin helposti. Neuvostopanssarit tavoittivat Punaisenlähteentorin kello 16.30, samaan aikaan kun eversti Kemppi poistui komentopaikastaan PYP:n konttorin holvista. Kello 16.45 laskeutui Suomen lippu Viipurin linnan tornista ja viisi minuuttia myöhemmin suomalaiset lennättivät Linnansillan ilmaan. Viipuri oli menetetty.
Kenen Viipuri? Artikkeli Suomen Sotaveteraaniliiton lehdessä 19.2.2014
Viipuri kuvina

Viipuri kartta

Koivisto

Koiviston maalaiskunta ja kauppala sijaitsivat Karjalan kannaksen länsiosassa Suomenlahden rannalla. Alueen pääosan muodosti pitkälle Viipurinlahteen työntyvä niemi ja sen kupeella olevat saaret, Koivusaari (Koivistonsaari), Tiurinsaari ja Piisaari.

Koivistonniemen pituus kaakkois-luodesuunnassa on 39 km ja saarijonon pituus 27 km. Kunnan pinta-ala oli 285 km2 ja kauppalan 24 km2, yhteensä 309 km2. Asukkaita oli ennen sotia maalaiskunnassa 9500 ja kauppalassa 2500.

Kyliä oli 27 joista 15 mantereella ja 12 saaristossa. Pinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä olivat mantereen kylät: Humaljoki, Makslahti, Vatnuori, Mannola, Härkälä, Kiiskilä, Penttilä, Tetrinniemi, Kurkela, Rautanen, Kaipiala, Savonniemi, Tervahartiala, Lemminkylä ja Näykkilä sekä saariston kylät: Saarenpää, Patala, Tiurinsaari, Jaakkola, Partiala, Keskisaari, Eistilä,Vanhakylä, Ingertilä, Kiurlahti, Alvattila ja Soukansaari.

Naapuripitäjät olivat Johannes ja Kuolemajärvi. Kauppalasta oli Viipuriin matkaa 50 km ja rajalle 100 km.

Koivistolla on runsaasti hiekka- ja sorakankaita. Niitä katkovat siellä täällä turvesuot, joiden keskellä oli lampia ja suonsilmiä. Savikkoja on vähän. Oli hyviä hiekkarantoja, kivikkoisia rantoja ja vesirajaan saakka ulottuvia nurmipeitteisiä rantoja. Siellä täällä oli dyynimaita, joiden hiekkanietokset tuulen vaikutuksesta vaeltelivat eteenpäin ja muuttivat muotoaan. Niitä oli mm. Tervahartialan kylän eteläpuolella, Humaljoenlahden rantamilla, Patalan kylän lähettyvillä ja Tiurinsaaressa Vanhankylän kohdalla.

Koivisto mainitaan Viipurin kappelina v.1548 ja omaksi seurakunnaksi se muodostettiin v.1575. Koiviston satama mainitaan jo keskiajalla, v:sta 1270 alkaen.

Laivoja rakennettiin lähes kaikissa rannikon kylissä aina 1900-luvun alkuun saakka. Talonpoikaispurjehtijat kulkivat laivoillaan pääasiassa Pietarin, Inkerinmaan ja Viron satamissa. 1930-luvun lopussa noin 300 koivistolaista sai vakituisen tai osittaisen toimeentulonsa merimiehen ammatissa. Kalastusta harjoitettiin saariston ja Koivistonsalmen rantakylissä sekä talvella, että kesällä. Koiviston salmen Möllikänniemessä oli Itä-Suomen paras merisatamapaikka. Saaristo suojasi sitä tuulilta ja aallokolta ja merivirrat pitivät sen sulana muita Itä-Suomen satamia pitempään. Satamaan johti 9 m syvä väylä. Möllikän satama yhdessä Makslahden sataman kanssa oli vuonna 1933 Suomen satamista kuudenneksi suurin ja vientisatamana viidenneksi suurin. Vienti ja tuonti olivat yhteensä 387250 tonnia

Terijoki-Koivisto rautatie rakennettiin v.1916 ja Viipurinrata v.1925. Emopitäjästä v.1927 eronnut Koiviston kauppala ja maalaiskunnan puolella Makslahden kylä olivat alueen vilkkaimmat liike-elämän keskukset.

Koivistolla oli 5-luokkainen oppikoulu, useita osuuskassoja, säästö- ja liikepankki, merikylpylä, matkustajakoteja, sairaala, kalanjalostamoja, sahalaitoksia, laivaus- ja puutavaraliikkeitä, joka viikkoiset toripäivät jne.

Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004

Koivisto kuvina
Makslahden rakennussuunnitelma
Koiviston asemakaava

Koiviston kartta

Lahdenpohja

Vuonna 1882 perustettiin Jaakkiman kauppapaikka Sieklahden pohjukkaan (Sieklahden, siekla = seula) Lahdenpohjaan, josta oli tarkoitus muodostaa taajaväkinen yhdyskunta.

Paikkakuntalaisten ja tontinvuokraajien yhteisessä kokouksessa 13.1.1918 kauppakylän asukkaat luopuivat tästä ajatuksesta ja päättivät ryhtyä puuhaamaan aluettaan eri kuntana olevaksi kauppalaksi.

Vuonna 1918 asetettiin komitea suunnittelemaan uutta asemakaavaa ja uutta Lahdenpohjan kauppalan rakennusjärjestystä. Komitea jätti ehdotukset valtioneuvostolle vuonna 1920 edellyttäen, että Lahdenpohja muodostetaan kauppalaksi. Asemakaavan laati arkkitehti Otto I. Meurman ja sisäasiainministeriö vahvisti sen 22.10.1924 noudatettavaksi.

Vuoden 1923 alusta oli Lumivaara erotettu Jaakkimasta omaksi itsenäiseksi pitäjäksi, jonka asukasluku oli 5057 henkeä. Jaakkiman seurakunnassa oli tällöin 8357 asukasta ja Lahdenpohjassa vajaat 1000 henkeä. Tammikuun 26 päivänä v. 1923 annetulla asetuksella määrättiin Hovin rälssitila N:o 6 Jaakkiman pitäjän Lahdenpohjan kylässä erinäisine vähäisine muine alueineen olemaan itsenäisenä kauppalana vuoden 1924 alusta lukien.

Asetuksen allekirjoittajina olivat Tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg ja sisäasiainministeri Vilkku Joukahainen. Perustettu kauppala sai ostaa valtiolta 810.000 markan kauppahinnasta 31.10.1925 320 hehtaaria suuruisen Hovin tilan, josta tuli kauppalan hallinnollinen keskusalue. Kauppakirjan allekirjoittivat: kauppalan asioita hoitavan toimikunnan puolesta puheenjohtaja Emil Fennander ja kauppalan päällikkö A. Sirola. Toimikunnan muut jäsenet olivat: maanmittausinsinööri Aame Zinck, kauppias Jaakko Heinonen, kelloseppä H. J. Pohjankoski, liikemiehet Yrjö Salo ja Ossian Asplund ja puuseppä Jaakko Veikkolainen sekä varajäseninä nahkuri Mikko Saira, majuri N. Pekkala, asemapäällikkö Oskari Kivinen, vaatturi Antti Tiilikka, kivityömies Emil Sairanen ja kirvesmies Juho Virkkunen.

26.1.1926 kirjoitti Emil Fennander Jaakkiman Sanomien 20-vuotisjuhlanumerossa Lahdenpohjan merkityksestä liike- ja talouskeskuksena seuraavaa: “Veljekset Nobel sai keisarilta yksinoikeuden kuljettaa lamppuöljyä ja naftaa Kaspian mereltä Syvärin kautta Lahdenpohjaan rakentamiinsa suursäiliöihin, joka toiminta jatkui aina v. l917 saakka, kunnes kulkutiet katkesivat Lahdenpohjaan. 1. maailmansodan alkuaikoina osti kauppaneuvos Saastamoinen Kuopiosta Sieklahden pohjukassa olevan Winterin tilan aikomuksella rakentaa sinne mylly, naulatehdas ym., mutta kauppa purkautui ja hanke raukesi.

Myöhemmin olisi eräs yhtymä rakennuttanut faneritehtaan Lahdenpohjaan, mutta Suomen Valtio ei silloisen Hovin tilan omistajana voinut myydä tarvittavaa maa- ja vesialuetta. Vasta kun Lahdenpohjan kauppala tuli Hovin tilan omistajaksi, pääsi suuri tehdashanke toteutumaan. Valtioneuvosto oli 2.9.1925 vahvistanut Ladoga Timber Ab – Laatokan Puu Oy -nimisen yhtiön yhtiöjärjestyksen, jonka mukaan sen tarkoituksena on harjoittaa fanerin valmistusta ja sahateollisuutta sekä puutavaran kauppaa ja muuta sen yhteydessä olevaa liiketoimintaa. Osakepääoma oli 5 miljoonaa markkaa.

Laatokan rannalla ei ole muuta niin ensiluokkaista luonnonsatamaa kuin Lahdenpohja on: Se on korkeiden vuorten ympäröimä omaten riittävästi myös tasaista ranta-aluetta. Vesiallas on rantoja myöten syvä ja laajuudeltaan tilava. Väylä on varsin selvä ja Linnankanta ja Papinsaari muodostavat luonnollisen aallonmurtajan niin, ettei satamaan saavu minkäänlaisia maininkeja Laatokan myrskyistä.

Kaikki terveet taloudelliset edellytykset ovat Lahdenpohjan kauppalassa olemassa taloudelliseen ja henkiseen nousuun Karjalan keskustana.”

Lahdenpohjan faneritehdas valmistui ja työt alkoivat 1.7.1926. Savupiippu oli 45 metriä korkea, tehtaalla oli sähködynamo josta riitti sähköä omaan ja kauppalan tarpeisiin. Tehdas valmisti 6000 tonnia faneria vuodessa ja tehtaassa oli työssä 150-200 henkeä ja noin 50 virkailijaa ja palveluskuntaa. Tehtaan johtajana oli herra Karl Grahn. Myöhemmin tehdasta laajennettiin niin, että sen vuosituotanto oli 18000 m3 ja työväkeä 300 henkeä. Koko aikana ei tehtaalla ollut lakkoja tai muita rettelöitä kertaakaan.

Eduskunta oli 29.10.1929 myöntänyt 5.930.000 markan määrärahan Lahdenpohjan kylässä sijaitsevan Rauhalan kartanon ostamiseksi Valtiolle Rannikkotykistörykmentti 3:n sijoittamista varten. Tilan pinta-ala oli n. 900 hehtaaria, josta peltoa 120 ha. RT 3 muutti Rauhalan kasarmille 1931.

Ennen viime sotia oIi pääosa Suomen armeijan joukko-osastoista ymmärrettävistä syistä sijoitetut Itä- ja Kaakkois-Suomeen. Kunniakkaita perinteitä omaava Viipurin Rykmentti oli sijoitettu 1920-luvulla vanhoihin venäläisiin kasarmeihin Haminaan. Alkeellisten majoitussuhteiden parantamiseksi ja avarampien harjoitusmaastojen saamiseksi siirrettiin Viipurin Rykmentti Jaakkiman Huuhanmäkeen. Uusi sijoituspaikka oli strategisesti valittu: sieltä oli suhteellisen lyhyt etäisyys sekä itärajalle että Karjalan Kannakselle, myös Laatokan pohjoisosan rantojen puolustaminen oli näin varmistettu.

Jaakkiman Sanomat kirjoitti 9.8.1933 seuraavasti: “Paikjärven rannalle on nousemassa pienoiskaupunki, joka on suurempi kuin esimerkiksi Naantali! Uudenaikaisin kasarmialue on Jaakkiman Rantalassa. Maasto on vaihtelevaa ja aina on silmien edessä Paikjärvi hiekkarantoineen ja idyllisine saarineen ja Laatokan laineet kohisevat vain 2 1/2 km:n päässä, joten Viipurin Rykmenttiä voimme onnitella mitä parhaiten.”

Pari vuosikymmentä kestäneen rauhan ajan vallitessa ja Luojan satoisilla vuosilla siunatessa oli Suomen kansa päässyt huomattavasti vaurastumaan ja elämään onnellisena muita häiritsemättä. Kuitenkin oli muutoksen enteitä ilmassa. Sokeri ja kahvi pantiin kortille ja kenttäposti alkoi toimia lokakuun 18 päivästä alkaen. 30.11.1939 maa julistettiin sotatilaan. Talvisota oli alkanut.

5.3.1940 oli Lahdenpohjan kauppalan hallituksen viimeinen kokous ennen pakkoevakuointia.

24.4.1940 määräsi Viipurin Lääninhallitus, että kunnallisille viranomaisille kuuluvaa päätäntä- ja täytäntöönpanovaltaa käyttää Lahdenpohjan kauppalan osalta Jyväskylässä toimiva hoitokunta johon kuuluivat puheenjohtajana K. E. Lehtimäki, varapuheenjohtajana Matti Kiukkonen ja jäseninä Väinö Ahokas, Ida Haiminen ja Erkki Lätti.

Heinäkuun lopulla 1941 määrättiin kauppalanjohtaja Kaarlo Lehtimäki Päämajan Sotilashallinto-osaston alaiseksi Lahdenpohjan kauppalan päälliköksi.

Sotatoimet Tyrjän – Akkaharjun suunnalla sujuivat niin suotuisasti, että 2D: n joukot saavuttivat Laatokan Lahdenpohjassa 7.-8.8.41 vallaten koko Jaakkiman seudun 13.8.41 mennessä ja katkaisten siten vihollisvoimien yhteydet Kannaksen suuntaan.

25.8. pidettiin tuomari Brunoun asuintalossa Lahdenpohjassa ensimmäinen kauppalan esikunnan kokous. Esikuntaan kuuluivat kauppalanpäällikkö K. E. Lehtimäki, rakentaja Matti Kiukkonen ja talonomistaja Erkki Lätti. Esikunta sijoittui opettaja Kaarlo Karivaaran taloon siksi kunnes saataisiin vaurioitunut kauppalantalo kuntoon. Esikunnan rahastonhoitajaksi lotta Helvi Haakana ja toimistoapulaiseksi Iotta Suoma Saaristo, molemmat paikkakuntalaisia ja entisiä Jaakkiman Yhteiskoulun oppilaita.

V. 1942 alussa oli kauppalassa jo yli 350 varsinaista asukasta, lisäksi työvelvollisia ja sotavankeja. Voimalaitoksen rakennustyöt oli pantu käyntiin ja sähköt saatiin kauppalaan jo maaliskuussa 1942. Kauppalassa olivat jo molemmat osuusliikkeet ja useat eri alojen yksityisliikkeet avanneet ovensa. Kolme pankkia ja ravintolaa sekä Martta-Maja olivat toiminnassa. Siirtolaisia palasi myös runsaasti laajaan maaseutuun ja saaristoon, jonka kaupalliseksi keskuspaikaksi tuli jälleen Lahdenpohja, kuten se oli ollut aikaisemminkin.

Mutta sota jatkui edelleenkin. Muistutuksena siitä oli Lahdenpohjan ja sinne sijoitettujen saksalaisten moottoriponttooniyksiköiden suurpommitus 15.6.1942, jolloin useita henkilöitä kuoli ja haavoittui.

9.6.1944 aloittivat venäläiset suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella ja Liittoutuneiden maihinnousu Ranskaan oli alkanut kolme päivää aikaisemmin. 4.9.1944 solmittiin aselepo Suomen ja NeuvostoIiiton välillä ja 9.9. oltiin uudestaan evakossa. 22.9.1944 oli Lahdenpohja taas tyhjennetty, kun hoitokunta lähti matkaamaan uuteen sijoituspaikkaansa Kristiinankaupunkiin. Neljäsosa kauppalan siirtoväestä sijoittui Lapväärtiin, loput olivat hajaantuneet ympäri maata Jyväskylään, Heinolaan, Helsinkiin, Varkauteen ym. Ajan kuluessa monet siirtolaisperheet pyrkivät muuttamaan sellaisille paikkakunnille, joissa oli mahdollisuus pysyvään oleskeluun.

Viipurin Lääninhallituksen päätöksellä Lahdenpohjan kauppala lakkasi olemasta 31.12.1948. Kauppalan hoitokunta piti Kuopiossa jäähyväisistunnon, jossa olivat läsnä hoitokunnan jäsenet ja kauppalan entiset toimihenkilöt. Koska kauppalan asukkaat olivat hajaantuneet ympäri Suomea eikä erityistä ryhmittymistä ollut millään paikkakunnalla, katsottiin pitäjäseuran perustaminen tarpeettomaksi. Niinikään päätettiin, että viimeiset säätiöiden rahastojen varat luovutetaan niiden hoitajalle, Suomen Valtiolle.

1930-luku oli vilkkaan toimeliaisuuden ja kasvun aikaa Lahdenpohjassa. Asukasluku kasvoi vajaasta tuhannesta yli kaksinkertaiseksi. Kauppalan asemakaavaa toteutettiin laajamittaisesti ja sen kasvoja kaunistettiin Puistokadun ruohokentillä koristekasvi-, puu- ja pensasistutuksineen. Keskustaan nousi useita “miljoonataloja” kuten Osuusliike Laatokan, Jaakkiman Säästöpankin, Jerkun, Lätin, Karivaaran, Tiittasen ym. liike- ja asuintalot. Kaikkiaan oli kauppalassa 260 rakennusta ja lähes 100 kauppa- ym. liikettä. Oli Alko, 4 pankkia, 5 ravintolaa, 3 kahvilaa, 5 tehdaslaitosta, 2 elokuvateatteria, ym.

Lähde: Jaakkiman Sanomat no: 3/ 1977 Vaakuna: Seppo Rapo

Lahdenpohja kuvina

Lahdenpohjan kartta

Alkuperäsisessä kartassa on seuraava teksti: “Mitattu ja piiretty syys-lokakuulla v. 1931. I lk: n partiosuunnistusta varten. Lahdenpohjassa 20.X. -31 Toivo Pekkinen”. Karttaa on myöhemmin Eero Lehelä täydentänyt vastaamaan vuoden 1939 tilannetta.

Vanha luettelo ja kartta korjattu muistinvaraisesti Jaakkiman Yhteiskoulun Seniorien, syntyperäisten Lahdenpohjalaisten toimesta v. 2002.

Suojeluskuntatalo paloi v. 1942, Jaakkiman Osuuskauppa rakensi uuden talon n:o 6: n paikalle.

Rantamakasiinit paloivat myös v. 1942 pommituksessa.

Rantamöljällä oleva rakennus oli RT3:n rautatietykin säilytysvaja.

Öljysäiliöt olivat venäläisten toimesta purettu välirauhan aikana

Lahdenpohjan kauppalan tärkeimmät liike- ja tehdaslaitokset v. 1939

1. Oy Alkoholiliike Ab, Jaakkiman Säästöpankki
2. Elokuvateatteri, om. Antti Tiilikka
3. Hamusen kenkäkauppa, Sallinen Lyyli kangas ja lyhtytavaraliike , Lahdenpohjan Rauta Oy
4. Hynynen Juho, huonekalu- ja ruumisarkkuliike
5. Hovin Kukka ja Vihannes, om. Saima Laukkanen
6. Ikävalko Helmi, käsityöliike
7. Jaakkiman Osuuskauppa r.l
8. Jaakkiman Osuusmeijeri r.l
9. Jaakkiman Seudun Osuuskassa, (myöh. no: 23)
10. Jokelainen, Anna leipomoliike
11. Julku, Elsa muotiliike, Rudolf Julku, kello- ja kultasepänliike
12. Jääskeläinen Eino, ruoka- ja siirtomaatavaraliike
13. Kahvila-ravintola Linja, om. Toivo Peri, linja-autoasema
14. Kalin Martta, kampaus- ja parturiliike, Ilannne & Tynkkynen, liha- ja ruokatavaraliike,
Salminen Oskari kenkä- ja nahkakauppa.
15 KOP, johtaja Emil Fennander
16. Kapanen Kalle, sähköliike
17. Pekka Kopsa, leipomo ja kahvila
17a.Stenroos Juho, liha- ja leikkeleliike
18. Kiukkonen Juho, puusepäntehdas
19. Kuismin Timo, auto- ja konepaja
20. Kuivalainen S, huonekaluliike, Lätin kerrostalo
21. Laakkonen Dagmar ja Toivo, ravintoliike ja matkustajakoti
22. Laatokan Puu Oy, saha, vaneri- ja lelutehdas
23. Lahdenpohjan Herkkula, om. Helmi Karsola
24. Lahdenpohjan kemikalio, om. Elli Hjerppe, Jäppisen lihakauppa, Valokuvaamo Lakka, Leinosen sähköliike
25. Lahdenpohjan kirja- ja paperikauppa, om. Kaarlo Korhonen, Parturiliike
26. Lahdenpohjan kirjapaino, om. Ludvik Ojanen
27. Lahdenpohjan kello- ja kultasepänliike, om. Lappi Oy, Tapanainen Arvo, miesten erikoisliike,
Tapanainen Matti, kangas- ja lyhyttavaraliike, Tarkkonen Väinö, ruoka- ja siirtomaaliike,
Torikemikalio, om. Selma Kapanen.
28. Lahdenpohjan leipomo ja konditoria, om. E Paalenen, Sihvosen suutariliike
29. Lahdenpohjan Mylly Oy, om. Pekka Sikiö
30. Matihaldi, Teppo, kangaskauppa
31. Oy Nobel-Standard Ab
32. Nordström Torsti, leipomoja kahvila (hot. Puistola)
33. Osuusliike Laatokka r.l + ravintola
34. Paakkinen Heikki, vaatetus- ja räätäliliike
35. Pohjanlinna, hotelli, om. Pekka Schmidt
36. Suojeluskuntatalo, elokuvateatteri (ent. Kansallis-Nuorisoseuran talo) Säässynämäki
37. Seurahuone, hotelli-ravintola. om. Väinö Hjerppe
38. Turistihotelli, om. Olga Uski
39. Veikkolaisen puusepänliike
40. Viipurin linja-auto Oy, huolto ja korjaamo
41. Pakarisen vaatetusliike

Valamo

Valamo, Sergein ja Hermanin luostari

Mystiseen mietiskelyyn taipuvainen ortodoksinen kirkko on aina suosinut luostarilaitosta. Luostariin vetäytyneen ihmisen uskotaan parhaiten pystyvän hylkäämään kaiken epäoleellisen ja maallisen, mikä häiritsisi hänen sielunsa valmistautumista ottamaan vastaan Jumalan, alistumaan hänen johdatukseensa. Tähän munkki ja nunna pääsevät elämällä askeettisesti, rukoilemalla ahkerasti ja täyttämällä tunnollisesti kuuliaisuustehtävää. Ympäristöönsä luostari vaikuttaa tekemällä lähetystyötä ja harjoittamalla hyväntekeväisyyttä.

Novgorodin kirkko perusti ja kehitti voimakkaasti luostareita 1100 ia 1200-luvulla. Tuolloin Laatokkakin sai ensimmäisen ja kuuluisimman luostarinsa, Valamon.

Valamon luostarin perustamisajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa. Erään kertomuksen mukaan luostari olisi syntynyt jo 900-luvulla, toisten tietojen mukaan vasta vuonna 1329. Ilmeisesti totuus on näiden arvioiden välillä, luultavimmin 1100-luvun alkupuolessa tai puolivälissä, pian Laatokankaupungin kirkon ja luostarin perustamisen jälkeisenä aikana. Tiedetään näet, että luostarin perustajan Sergein maalliset jäännökset oli ruotsalaisten aiheuttamien levottomuuksien vuoksi vietävä saarelta turvaan ja että ne tuotiin takaisin kotikalmistoon jo vuonna 1163.

Luostarin perustamisvaiheet säilyivät pitkään muistitietona, josta vasta 1500-luvulla kirjoitettu kronikka kertoo kirjallisesti. Luostarin perustaja oli kreikkalainen munkki Sergius eli Sergei. Hän tuli Bysantista Novgorodin kautta Laatokalle, hakeutui siellä Valamon Waaga-nimisen luolan suojaan kilvoittelemaan ja aloitti lähetystyön. Pakanalliset karjalaiset suhtautuivat häneen ensin vihamielisesti, mutta hän voitti pian heidän luottamuksensa. Karjalaiset kuuntelivat Sergeitä, ja eräät kääntyivät kristinuskoon. Karjalaisesta talonpoika Hermanista tuli Sergein tärkein apulainen ia seuraaja Valamon luostarin johtajana. Emme tiedä, oliko Herman Sergein oppaana jo ensimmäisellä venematkalla Valamoon vai liittyikö hän Sergein kannattajiin vasta tämän Laatokan rannoilla pitämien saarnojen vakuuttamana. Eräs tarina tosin kertoo, että Sergei ja Herman purjehtivat Valamoon myllynkivellä.

Ennen Sergein tuloa Valamo oli asumaton. Siellä lienevät käyneet kala- ja purjehdusmatkoillaan niin karjalaiset kuin venäläisetkin. Ehkä molemmilla oli siellä omia uhripaikkoja. Sergein ja Hermanin ympärille keräytyneet munkit salvoivat saaren ensimmäiset rakennukset linnaluostarin tapaan. Kirkon, ruokasalin, munkkien )a maallikkotyöläisten asuntojen sekä varastojen ympärille pystytettiin puinen suojamuuri. Muuri ei kuitenkaan pystynyt luostarin elämää turvaamaan, sillä vihollisten hyökätessä munkit eivät halunneet käydä heitä vastaan ase kädessä. Kalleuksien kätkeminen ja pako olivat heidän puolustuskeino.

Mikä sai Sergein tulemaan Laatokalle? Erään käsityksen mukaan hän kreikkalaisena halusi perustaa luostarinsa samantapaiseen paikkaan kuin oli tapana hänen synnyinmaassaan. Kreikan luostarit ovat usein meren saarissa. Tosin Laatokan vehreät rannat ovat paljon lempeämpiä kuin Kreikan auringon paahtamat ja vähäpuiset kalliosaaret, mutta Pohjolan talven karu ilmasto sai varmaankin Sergein tuntemaan, että Valamo sopii hyvin myös kilvoittelupaikaksi. Yhtä hyvin voimme uskoa, että Sergei ia Herman tulivat Valamoon sen saariston ja Laatokan ulapan kauneuden houkuttelemina. Siellä Luoja tuntuu olevan lähellä. Valamon yksinäisyydessä, sen poikkeuksellisen kauniin luonnon sylissä, munkkiveljistö saattoi hyvin keskittyä kilvoitteluun ja kiitokseen.

Alusta alkaen Valamon luostarissa on vallinnut bysanttilainen perinne – sen Sergei toi tullessaan. Bysanttilaisuus on näkynyt niin hengellisessä ja henkisessä elämässä kuin rakennusten arkkitehtuurissa ja luostarin jokapäiväisissä toimissakin. Jo ensimmäinen puinen luostari lienee ollut bysanttilaiseen neliöön rakennettu, kuten on nykyinenkin Valamon luostarin pihapiiri, joka sai lopullisen muotonsa vasta vajaat sata vuotta sitten.

Ortodoksinen kirkko oli Valamon luostaria perustaessaan tietenkin halunnut voimakkaan lähetystyön tekijän ympäristön karjalaisten ja slaavien pariin. Tuohon aikaan ortodoksinen lähetystyö oli elävimmillään pohjoisen Venäjän alueella. Varsinkin alkuaikoina Valamon tiedetään olleen nimenomaan karjalaisten luostari. Vielä Hermanin jälkeenkin luostarin johtajina oli useita karjalaisia munkkeja. Myöhemmin, keskiajan lopulta alkaen, venäläiset syrjäyttivät karjalaiset veljistön jäsenet silloin kun Valamolle oli valittava uusi johtaja. Muista luostareista tuli sen sijaan vain ani harvoin johtaja Valamoon, eikä näihinkään harvoihin kertoihin oltu yleensä tyytyväisiä. Johtajana onnistui parhaiten Valamon oma kasvatti.

Valamon luostarin perustajien sekä myöhempien karjalaisten ja venäläisten johtajien ohjaamana keskelle Laatokkaa kehittyi omaperäinen ja laajalti arvostettu hengellinen keskus. Sen merkitys karjalaisten kääntymiselle kristinuskoon oli erittäin suuri. Valamo oli enemmänkin kuin ympäristönsä lähetystyön tukikohta. Se oli orastavan kristillisyyden juurruttaja, suojapaikka, jonne uskonsa heikkoutta tunteva karjalainen saattoi mennä pyhiinvaellukselle ja hengellistä voimaa saamaan.

Myös Novgorodin ja Venäjän puolelta tehtiin runsaasti matkoja Valamoon. Pyhiinvaeltajien suuret ryhmät, kirkollisten johtomiesten retkikunnat ja yksinään tulevat munkit olivat yhtä tervetulleita. Valamoa alettiin pitää malliksi kelpaavana luostarina. Sen kasvatteja määrättiin toisiin luostareihin johtajiksi, ja toiset luostarit lähettivät lahjakkaita munkkejaan Valamoon ottamaan oppia ja saamaan vaikutteita.

Valamon munkeilla oli mahdollisuus valita kolmenlaisesta kilvoittelutavasta sopivin. Useimmat munkit asuivat pääluostarissa, tekivät saamaansa palvelutyötä ja kävivät yhteisissä jumalanpalveluksissa pääluostarin piirissä. Suurempaa rauhaa kaipaavat munkkiveljet saattoivat mennä johonkin pieneen alaluostariin eli skiittaan. Siellä oli mahdollisuus olla yksin tai keskustella pienryhmässä. Muuten skiitan elämänmeno muistutti paljolti pääluostarin päivittäistä ohjelmaa. Yksinkertaisinta, suoranaisen karua elämää haluavat munkit vetäytyivät erakoiksi Valamon saariston tai mantereen yksinäisille paikoille, luoliin ja keljoihin. Erakko munkki syventyi rukouksen, mietiskelyn ja hengellisen kirjallisuuden avulla oman tilansa arviointiin ja hengelliseen valmistautumiseen.

Valamon hengellisen maineen kasvu rikastutti luostaria myös aineellisesti. Lähiseudulta ja kaukaakin tulleet karjalaiset toivat luostarille varojensa mukaisesti pieniä lahjoja. Äveriäät venäläiset pohatat saattoivat sieluntuskissaan lahjoittaa suuria rahasummia, arvoesineitä, kaupunkikiinteistöjä tai maatiloja. Kirkollinen ja maallinen hallitus myönsivät Valamolle mielellään etuisuuksia ja lahjoituksia, varsinkin luostarin jälleenrakennuskausina.

Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja vuodelta 1500 kertoo, että Valamolla oli tuolloin 152 omaa taloa Karjalassa. Lisäksi 230 perhettä maksoi vuotuiset veronsa luostarille. Tällaisen varallisuuden luostari oli hankkinut sekä lahjoitusten että kauppojen avulla. Tulojaan ja varallisuuttaan luostari käytti oman toimintansa kehittämiseen niin Valamossa kuin muualla Karjalassa. 1500-luvun alussa Valamolla oli kuusi skiittaa eri puolilla Karjalaa.

Varallisuus lisääntyi tasaisesti. Vuonna 1570 Valamolla oli jo 200 omaa taloa sekä lisäksi monipuolisesti kannattavaa yritystoimintaa. Se omisti majataloja, myllyjä ja laivaston. Sillä oli siika- ja lohikalastamoja mm. Kymissä, Käkisalmessa ja Läskelässä. Porajärvelle luostari oli perustan uudiskylän, jonka väki valmisti seudun järvi- ja suomalmista takorautaa. Vienanlahden rannalla Koudassa luostarilla oli oma suolankeittämö eli varnitsa. Siellä munkit ja maallikkotyöläiset keittivät merivedestä suolaa luostarin tarpeisiin ja kaiketi myös myyntiin. Vauraan luostarin munkit kävivät kauppamatkoillaan Novgorodissa. Sieltä luostari oli ostanut talon omiin tarpeisiinsa. Valamon luostarin nousujohteinen kehityskausi katkesi pitkään vihaan, vuosina 1570-95 Karjalaa koetelleeseen ruotsalaisten ja venäläisten väliseen sotakauteen. Ruotsalaiset ja suomalaiset hyökkäilivät Valamoon useita kertoja 1570-luvun lopulla. Vuonna 1581 ruotsalaisten partio hävitti luostarin täydellisesti. Päärakennuksen tiiletkin rahdattiin Käkisalmen linnan rakennustarpeiksi. Hyökkääjä tappoi 37 munkkia ja 47 maallikkotyöläistä. Henkensä pelastaneet munkkiveljet pakenivat Venäjälle, jossa yrittivät säilyttää valamolaista perinnettä.

Täyssinän rauhan jälkeen – se solmittiin vuonna 1595 munkit palasivat jälleenrakentamaan Valamoa. Vuonna 1611 ruotsalais-suomalaiset joukot hävittivät jälleen luostarin maan tasalle. Sen munkit ottivat kalleimmat aarteensa ja pyhäinjäännöksensä – myös Sergein ja Hermanin arkut – sekä pakenivat Laatokan selän taakse. He saivat nyt runsaan vuosisadan ajaksi asuinpaikakseen aution Vasiljevon luostarin Laatokankaupungin läheltä. Stolbovan rauha vuonna 1617 siirsi Ruotsin itärajan raiskatun Valamon itäpuolelle. Luostarin maat, joilla oli vain muutama kituva talo, olivat yksityisen arentimaina vuoteen 1718 asti.

Ruotsinvallan vuosina, puhdasoppisen luterilaisen esivallan määrätessä karjalaistenkin elämänmenosta, valtakunnassa ei tietenkään voitu sallia ortodoksista luostaria. Ortodoksien elämä oli raskas muutenkin. Oli vaikeaa saada säilyttää isiltä peritty usko, vielä vaikeampaa kehittää omaa seurakuntaelämää ja sen instituutioita.

Suuren Pohjan sodan (vv. 1700-21) vielä kestäessä Venäjän tsaari Pietari Suuri antoi luvan rakentaa Valamon luostari uudelleen – neljä vuotta ennen rauhantekoa ja varmuutta rajan siirtymisestä Laatokan länsipuolelle. Valamo oli kuitenkin saatu Venäjän hallintaan jo aikaisemmin. Jälleenrakentamisen aloitti Kirilo-Belozeron luostari, mutta Valamo itsenäistyi jälleen vuonna 1720.

Pari vuotta kestäneen ensimmäisen jälleenrakennuskauden aikana Valamo sai puisen kolmialttarillisen pääkirkon sekä puiset asuin- ja talousrakennukset. Venäjän senaatti, tsaarin hovi ja Pyhä synodi olivat anteliaita Valamolle. Se sai pian varallisuuttakin, mm. kalastusoikeuksia, suolan keittämöitä ja 23 verotilaa Sakkolasta. Tsaarin hovi lahjoitti tuhansia ruplia rakennustöihin.

Kuitenkaan Valamon pysyvä kohentuminen ei vielä alkanut. Vuosisadan puolivälissä tulipalo tuhosi luostarin kaikki puiset rakennukset. Uudet rakennustyöt kuluttivat toistamiseen varoja ja voimia. Munkkien määrä pysyi niin vähäisenä, että jumalanpalvelusten pitäminenkin oli epävarmaa. Hengellinen elämä odotti nousuaan.

Tehokas rakentamiskausi alkoi, kun Valamon igumeniksi tuli Sarovista munkki Nazari vuonna 1781. Hänen jollaan luostarin tärkeimmät rakennukset tehtiin kivestä. Pääluostarin alue sai neliömäisen muotonsa. Runsaan vuosikymmenen kuluttua Valamossa oli kaksikerroksinen pääkirkko. Sen alempi kirkkosali oli omistettu pyhittäjäisille Sergeille ja Hermanille, ylempi pyhäkkö Kristuksen kirkastumiselle.

Nazarin aikana Valamon taloudellinen ja hengellinen voimistuminen lähti selvään nousuun. Munkkien määrä nousi yli puolensadan, minkä lisäksi luostarissa oli runsaasti maallikkoja erilaisissa ammateissa. Nazari laati luostarin kilvoitteluohjeet, joiden ansiosta luostarin järjestys tuli esimerkilliseksi. Luostari sai mm. Kymen pitäjästä kalastusoikeuksia, niittymaita ja myllyn, joista kertyi melkoiset vuokratulot.

Vanhan Suomen liittäminen muun Suomen yhteyteen vuoden 1812 alussa muutti Valamon aseman oleellisesti. Valamon katsottiin kuuluvan nyt Suomeen, voittopuolisesti luterilaiseen valtioon, jossa olivat voimassa Ruotsin valtakunnan lait. Munkit olivat kuitenkin edelleen Venäjän kansalaisia ja luostari kuului Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Nämä keskenään ristiriitaiset seikat johtivat erimielisyyksiin luostarin johdon ja Suomen hallitusvallan välillä. Varsinkin luostarin – ulkomaalaisen laitoksen – maaomaisuus, kalavedet sekä tulli- ja verovapaus kaiversivat suomalaisten mieltä.

Luostari voitti kuitenkin useimmat kiistat, pitkäikäisetkin. Sen kehitys johti suoranaiseen rikkauteen, samalla kun munkkiveljestö kasvoi jatkuvasti. Vuonna 1822 Valamo kohosi ensimmäisen luokan luostariksi ja sen johtaja sai arkkimandriitan arvon.

1800-luvun ajan luostaria rakennettiin jatkuvasti. Siihen kuului kymmenkunta alaluostaria eli skiittaa, lukuisia kirkkoja ja rukoushuoneita, munkkien pieniä ja suuria asuintaloja, keljoja, majatalo, 200 huoneen mukavuuksin varustettu hotelli, sahalaitos, verstaita, sairaaloita, kouluja, talousrakennuksia. Jo vuosina 1887-96 rakennettiin arkkitehti Gornostajeffin piirtämä uusi ja mahtava kaksikerroksinen pääkirkko, joka edelleenkin hallitsee Valamon maisemakuvaa. Senkin alakirkko omistettiin pyhittäjäisille Sergeille ja Hermanille, yläkirkko Kristuksen kirkastumiselle.

Taloutensa turvaamiseksi luostari kehitti monipuolisen yritystoiminnan. Varsinkin venäläiset matkailijat toivat runsaasti rahaa. He saivat tulla Valamoon tullivapaasti tai tullia kannettiin vain ylisuurista alkoholimääristä. Luostarilla oli podvorije eli majatalo sekä Sortavalassa että Pietarissa, laajat kalastusoikeudet Laatokalla, maatiloja ja kivilouhimoita. Se hankki myös omat matkustajalaivansa matkailijoita kyyditsemään.

Valamon luostari oli mahtavimmillaan viime vuosisadanvaihteen aikoihin. Sen munkkiveljistö oli kasvanut ennennäkemättömän suureksi; siihen kuuluivat luostarin esimies, 45 pappismunkkia, 29 munkkidiakonia, 126 erakkomunkkia, 125 noviisia ja 753 munkkielämän harjoittelijaa yhteensä 1079 munkkiveljeä.

Luostarilla oli kehittynyt hallintojärjestelmä. Ylimpänä oli Pyhän synodin nimittämä johtaja eli igumeni. Hänen varamiehensä oli namestnik. Heidän lisäkseen ylimpään hallitukseen kuuluivat pyhien pukujen ja astiain hoitaja eli risnitsii, jonka vastuulla oli jumalanpalvelusten ylin johto, kasvattaja eli blohotsinnii, joka oli munkkien ja noviisien hengellinen johtaja, varain hoitaja eli kasnatsei. Myös luostarin vanhin rippi-isä kuului hallitukseen. Muita johtavia henkilöitä olivat ekonom, podekonom, ruokavarain hoitaja, luostarin kanslian päällikkö, matkailijahotellin isäntä, lääkäri, kirjastonhoitaja, puutarhojen esimies, skiittojen ja kirkkojen esimiehet ja merkittävimpien rakennusten isännät.

Venäläinen, karjalainen vaiko suomalainen Valamo?

Maamme kamppaillessa oikeuksistaan Venäjän vallan lopulla Valamo joutui uudenlaisiin vaikeuksiin. Suomalaisten oli aihetta suhtautua torjuvasti kaikkeen Pietarista esitettyyn; sekä maallisten että kirkollisten hallintotoimien takana nähtiin venäläistämisen vaara. Myös Valamoa epäiltiin Venäjän hallituksen käsikassaraksi Karjalan ortodoksien venäläistämispyrkimyksissä. Laatokan Karjalassa käytiin ankaraa henkistä taistelua ortodoksisen kirkon jäsenten isänmaallisuudesta.’

Kansallisten erimielisyyksien lisäksi ympäristön luterilainen talonpoikaisväestö tunsi munkkeja kohtaan vasten mielisyyttä näiden arkisen toiminnan vuoksi. Luostari hallitsi Laatokan parhaita kalavesiä ja vaati niille pyydyksensä tuovilta mantereen asukkailta yhä korkeampia vuokria.

Pahin riita käytiin Sortavalan mlk:n Hakalan kyläläisten kanssa Vossinoin, Jalajan ja Mökerikön kalavesistä. Syytä oli sekä sysissä että sepissä. Hakalalaisille kalastus oli elinehto. Kun he eivät saaneet luostarin kanssa sopua aikaan, he uhkailivat jopa aseellisesti Valamon poliisia, joka hätyytteli luvattomia kalamiehiä ja vesilintujen salametsästäjiä. Munkit saivat tällaisissa yhteenotoissa niskoilleen ahneiden ja laiskojen vesialueidensa herrojen maineen. Pitkällisten selvittelyjen perästä riita toisensa jälkeen ratkesi.

Maanhankinnastakin syntyi oikeusjuttu. Luostari osti Impilahden Syskynsalmelta kolme maatilaa, mutta suomalainen alioikeus kieltäytyi antamasta niille lainhuutoa. Tämän jutun Valamon luostari voitti 1890-luvun alussa. Syskynsalmelle perustettiin kaunis skiitta, alaluostari.

Vapaussota ohitti Valamon taisteluitta. Suomen itsenäistyttyä kiihkomielisimmät vaativat jopa Valamon – kuten muidenkin »ryssän kirkon» luostareiden – lopettamista ja hävittämistä. Karjalan ortodoksien isänmaallisuus vapaus sodassa sai kuitenkin suomalaiset uskomaan, että heidän uskontokunnastaan ei suomalaisuudelle ole mitään pelättävää. Myös johtavat poliitikot asettuivat Valamon luostarin suojelemisen ja kehittämisen kannalle. Merkittävintä oli kaiketi presidentti K.J. Ståhlbergin käynti luostarissa 18.6.1920. Munkkiveljestö vakuutti silloin haluavansa olla kuuliainen Suomen laille. Seuraavana vuonna 119 Suomen kansalaisuutta anonutta munkkia vannoi uskollisuuttaan Suomen hallitukselle. Maaherra Relander otti valan vastaan.

Suomen vapaussota sekä turvasi Valamon luostarin toiminnan että määräsi sen jatkuvaan laskukauteen. Munkisto oli tsaarinvallan aikana saanut jatkuvasti uusia jäseniä Venäjältä. Nyt tuo yhteys katkesi yhtäkkisesti. Mutta luostari jäi maahan, jossa kristillinen yhteisö pystyi elämään turvallisesti. Suomen pieni ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan tarvinnut näin suurta luostaria omasta piiristään lähtevien munkkiveljien kodiksi. Valamo pysyi edelleen virkeänä kilvoittelun, pyhiinvaelluksen ja turismin keskuksena, vaikka sen munkit harmaantuivat ja vähenivät. Vuosien 1939-44 sodat toivat vihdoin karun ratkaisun Valamon tulevaisuuden pohdinnoille.

Oliko Valamossa karjalainen vaiko venäläinen luostari? Miten luostari vaikutti ympäristöönsä, Laatokan rantojen asukkaisiin? Mitä muuta munkit tekivät kuin rukoilivat, lauloivat jumalanpalveluksissaan ja palvelivat turisteja? Luostaritoiminnan sammuminen Valamosta on jo niin monen vuoden takainen, että saatamme ujostelematta kysellä sen monista perusseikoista.

Vaikka luostarin syntymälahjakseen saama bysanttilainen perinne on tuntunut pysyvästi, käytännön asioiden hoitoon, vaikutti paljolti lähiseudun asukkaiden tieto ja taito.

Munkit oppivat karjalaisilta ennen muuta Laatokan kalastuksen ja merenkäynnin taitoja. Venäläisiltä he lienevät saaneet maanviljelyn, nimenomaan peltoviljelyn tietämyksen. Valamossa hyvin voimakkaana kehittynyt puutarhan hoidon taito saattaa olla peräisin kaukaisesta Kreikasta – ortodoksinen kirkkohan on jatkuvasti pitänyt läheisiä yhteyksiä uskontonsa emämaahan – sekä tietysti Venäjän hedelmällisiltä puutarhaseuduilta. Monet käden taidot ovat varmasti kehittyneet Valamon omissa työpajoissa, luostariin tulleiden ammattimiesten tuomina ja jalostamina.

Valamo venäläistyi yhä selvemmin vuosisatojen myötä. Suomea tai karjalaa taitavia munkkeja oli varsin vähän, kunnes maamme itsenäistymisen jälkeen luostari sai uutta verta vain Suomesta.

Kilpailu luostarin kansallisesta luonteesta päättyi karjalaisten tappioon, kun Valamon maine levisi kauas Sisä-Venäjälle. Sieltä alkoi tulla Laatokan helmeen kaikenlaista väkeä: vilpittömästi uskovaisia, uteliaita ja seikkailunhaluisia, menneisyyttään pakoilevia, vanhempiensa komentamina lähteneitä, suorastaan hulttiomaisiakin miehiä. Varsin monilla oli alkoholismi luostariin lähdön syynä. Tulija -tai hänet lähettänyt kotiväki – uskoi, että Valamon raikkaassa ympäristössä kilvoittelu päästäisi viinan kiroista. Moni siitä paasikin ja palasi kotiseudulleen tai jäi pysyvästi Valamon kiitolliseksi asukkaaksi.

Luostarin päiväohjelma oli laadittu siten, että vuorokauden jokaisella hetkellä oli oma tehtävänsä. Työ, rukoilu, jumalanpalvelukset, ruokailu ja lepo vuorottelivat harmonisesti.

Vanhuksiksi sanotut munkkiveljet opastivat nuorempiaan syventymään henkilökohtaiseen kilvoitteluun ja luostarielämän käytännöllisiin puoliin. Kykyjensä mukaan kukin munkki sai palvelutehtävän, ammatin, hoidettavakseen. Työnteossa lienee ollut tärkeintä, että munkki tunsi hoitavansa palvelutehtävää osana kilvoitteluaan. Sen sijaan työn teho tai tuottavuus oli vähempimerkityksinen. Ainakin suomalaiset matkailijat hymähtelivät esimerkiksi peltojen pienuudelle ja maataloustöiden vähäisyydelle verrattuna suureen munkkimäärään. Avuksi tarvittiin runsaasti maallikkotyöläisiä.

Valamo tuli kuuluisaksi munkkeina olleiden ammattimiesten, käsityöläisten ja taiteilijoiden taituruudesta. Luostarin kirkkokuorossa oli laulajia, joita ulkomaiset oopperat olisivat halunneet solisteikseen, maalarien ateljeessa maisemien, henkilökuvien ja ennen muuta ikonien maalareita, joiden taitoja ihailtiin. Valamolaiset käsityömestarit tekivät rakennuksien detaljeja, käyttöesineitä, koristeita ja myyntiin tarkoitettuja matkamuistoja vanhojen perinteiden mukaisesti.

Luostari myös opetti karjalaisia ja venäläisiä nuorukaisia. Varsinkin maalarikoulu kasvatti monia taiteilijoita, jotka saattoivat myöhemmin jatkaa opintojaan Pietarin taideakatemiassa tai muissa venäläisissä tai suomalaisissa opinahjoissa. Valamossa he saivat hyvät perustiedot ja -taidot päteviltä kuvaamataidon opettajiltaan. Lahjakkaat nuorukaiset avustivat opettajiaan ja toisia taiteilijoita luostarin kirkkojen lukemattomien freskojen ja ikonien tekijöinä.

Valamolaisen lauluperinteen juuria ei ole voitu selvittää täydellisesti. Luostarin satavuotinen suljettuna olo on katkaissut pahasti lauluperinteen yhteyden luostarin vanhimpaan kauteen. Ilmeisesti laulutavan pohjana on slaavinen neumilaulu, johon myös karjalaisten laulumestarien taidot ovat saattaneet vaikuttaa.

Matkailijan Valamo
Ortodoksiselle kirkolle Valamokin oli uskonnon harjoittamisen ja lähetystyön keskus sekä Jumalan valtakunnan työhön omistautuneiden munkkien kilvoittelupaikka ja koti. Sellaisena sitä varmasti pitivät myös saman kirkkokunnan maallikot. Toisuskoisille Valamo oli kuitenkin mielenkiintoinen, jopa salaperäinen turistikohde – ellei sitten vieraan uskonnon salakavalaksi koettu levittämiskeskus.

Valamo oli pitkään kaukana valtakunnan keskuspaikoista. Silti sen maine veti sinne matkailijoita, varsinkin pyhiinvaeltajia ympäri laajaa Venäjää. 1700-luvulta lähtien, kun valtakunnan pääkaupungiksi rakennettiin Pietari, vieraita alkoi suorastaan tulvia. Luostari suosi vieraitaan, kunhan nämä vain antoivat munkkiveljien rauhassa harjoittaa hartautta ja hoitaa arkisia askareitaan. Vähitellen matkailusta tuli luostarille merkittävä tulolähde. Enää ei kyselty, minkä vuoksi vieras tuli luostariin, hengellisten tarpeidensa vaiko pelkän uteliaisuuden tähden. Ilkeämielisimmät pääsivät arvelemaan, että Valamon luostari rikastui aineellisesti, mutta köyhtyi hengellisesti, maallistui.

Venäjän vallan loppuvuosina Valamossa oli vilkasta. Rikkaat ja köyhät venäläiset ja karjalaiset tulivat pitkienkin taipaleiden takaa pyhiinvaeltajina varsinkin luostarin kesäisinä juhlapäivinä. Heidän sekaansa liittyi luostarin ihmemaailmasta kiinnostuneita suomalaisia ja ulkomaisia turisteja. Lukuisa munkkiveljistö ja maallikkotyöläiset puikkelehtivat vieraitten lomassa heitä palvellen ja opastaen, välillä jumalanpalveluksiinsa kiiruhtaen, välillä varsinaista palvelutehtäväänsä hoidellen. Toiset vieraat etsivät mielenrauhaa Valamon kymmenistä kirkoista, toiset seurasivat ihastuneina luostarin hyörinää, katselivat komeita ja pienintä yksityiskohtaa myöten taitavasti viimeisteltyjä pyhäkköjä tai samoilivat hyvin hoidetuissa puutarhoissa ja metsissä, katselivat Laatokan rannattoman ulapan ja vehmaan kalliosaariston vastakohtaisuuden luomaa viehättävää maisemaa. Jokainen löysi hakemaansa.

Talvella Valamoon oli hankalaa päästä. Viimaisen Laatokan jää kasautui toisin paikoin ahtojääröykkiöiksi, toisin paikoin siihen repeili vaarallisia railoja. Kolmipeninkulmainen rekimatka sellaisella säällä ei miellyttänyt. Keväisin ja syksyisin luostariin ei päästy ollenkaan. Mutta Laatokan luotua jäävaippansa ryskyen rantakallioihin veneet ja laivat alkoivat tuoda vierasjoukkoja.

Tavallisimmin Valamoon tultiin laivalla Pietarista tai Sortavalasta käsin. Matkailijamäärät kasvoivat, kun höyrylaivat kuljettivat heitä nopeasti ja varmasti purjealuksiin verrattuna. Vilkkaimpina matkailukausina laivoja, Saimoja ja veneitä tuli kaikista mantereen lähikylistä. Pitkärannan, Koirinojan ja Salmin laivarannat olivat täynnä Valamoon pyrkijöitä.

Varsinkin Sortavalasta matka oli lumoavan kaunis. Ensin laiva lipui Sortavalan sokkeloisen kalliosaariston lomitse avomerelle, missä Valamon siluetti jo näkyikin, ensin matalana, sitten yhä selvemmin horisontin yläpuolelle kohoten. Valamon pääkirkon torni ja pääkupoli olivat kaiken yläpuolella, vetivät katseen ja ajatuksen kohden taivasta. Valamon matka oli juhlava jo ennen saaristoon saapumista.

Vierailijan mieli herkistyi Valamon rantaa lähestyttäessä. Laiva solui hiljalleen suojaiseen Luostarilahteen. Sen suulla tulijoita tervehti Miikkulan eli Pyhän Nikolain skiitta kullattuine kupuineen. Luostarilahti kapeni, laivan oli ohitettava pari pikkusaarta ennen kuin se laski luostarin satamaan. Pienalukset – galjotat, saimat, moottori- ja soutuveneet – menivät lahden perukkaan matkustajiaan purkamaan. Maihin päästyään kaikki pyrkivät kilvan luostariin tai sen suureen hotelliin ja majataloon huonetta hankkimaan.

Vieraat hajaantuivat vähitellen ympäri Valamoa. Ensin piti katsella päärakennusten laajaa ryhmää. Kavuttiin kiviportaita pitkin Luostarilahdesta äkkijyrkkänä kohoavan mäen laelle, missä tie päättyi Pyhään porttiin. Sen yläpuolella kohosi Pietari-Paavalin kirkon kupoli. Kirkko on yksi luostarirakennuksen läheisyydessä olevista neljästä pienestä kappelista. Pyhän portin kautta astuttiin luostarin rakennusryhmän keskelle.

Luostari oli rakennettu kahdeksi sisäkkäiseksi neliöksi. Neliöt oli muurattu tiilestä kaksi- ja osin kolmikerroksisiksi munkkien asuntoloiksi ja muiksi huonetiloiksi. Seinät oli rapattu valkoisiksi. Neliöiden väliin jäi ulompi luostaripiha. Sisäpihan keskellä kohosi itse pääkirkko, Valamon todellinen keskipiste. Sen päätorni on 70 metrin korkuinen, pääkupolikin yltää 42 metrin korkeuteen. Sisäpuolella kirkkovieras ihastui ensimmäiseksi sen hienostuneisiin maalauksiin. Oskar Relander kuvaili vuonna 1903 Valamon pääkirkkoa näin:

”Luostarin kirkko on kaksikerroksinen niin kuin yleensä kirkot Valamossa. Alakerroksessa on luostarin perustajain kirstut, yläkerroksessa on pääkirkko. Kirkko on aivan uusi, valmistui vasta muutamia vuosia sitten. Se on tavattoman korkea. Sen tornista näkee yli koko saariryhmän. Kirkossa ovat kaikki seinät kaunistetut maalauksilla pyhästä historiasta. Monet kuvista ovat tehdyt maailman tunnetuimpien mestarien taulujen mukaan. Tapaamme Rafaelin, Hoffmanin ja monta muuta. Pyhimpien kuvien kehykset, kuvaseinä eli ikonostaasi ja kaikkein pyhimmässä oleva risti ja monet pyhät kalut ovat kaunistetut kullalla ja jalokivillä, joten kirkonvarustus edustaa ääretöntä raha-arvoa. Pyhien kuvien edessä on kynttiläjalustoja, joihin yhtä mittaa kannetaan kirkossa kävijäin ostamia kynttilöitä.”

Kesäkautena Valamon luostarilla oli kolme tärkeää juhlapäivää. Kaikkien pyhien muistopäivää vietettiin ensimmäisenä helluntain jälkeisenä sunnuntaina, Petrun päivää eli Pietari-Paavalin päivää kesäkuun 29. päivänä ja Vapahtajan kirkastuksen päivää elokuun kuudentena. Juhliin tuli tuhansia vieraita. Relander kuvaa innostuneena Petrun päivän viettoa:

”Mutta nyt on Petrun, pyhän Pietarin päivät, yksi luostarin suurimpia juhlia. Sen kohta näemme; rannat ovat täynnä veneitä, leveitä, korkeankin aallokon kestäviä Laatokan veneitä ja soutusaimoja. Veneissä ja rannoilla vilisee kirjavapukuista kansaa, naiset kaikenvärisissä, mutta etenkin punaisessa karttuunissa, miehet harmaassa sarassa, useimmilla päässä kapealierinen huopahattu. Nämä ovat ”valamoiniekkoja”, kreikanuskoisia karjalaisia, kaikista osista niin Suomen kuin Venäjän Karjalaa. Toiset ovat hyvin kaukaa; pitkissä, matkan varrella yhä lisääntyvissä karavaaneissa ovat he jalan suuret kontit selässä, sauvat kädessä kulkeneet ensinnä Laatokan rantaan ja sitten veneillä ja Saimoilla tulleet tänne”.

Juhlien aikaan Valamon kirkoissa oli miltei jatkuvasti jumalanpalveluksia. Erityisen juhlavia olivat pääkirkossa pidetyt jumalanpalvelukset. Sielläkin Relander oli käynyt:

”Jumalanpalvelus on messuamista, raamatunlukemista, pyhänsavun suitsuttamista, ehtoollisen jakamista ja monia muita seremonia. Messu on milloin yksinlaulua, milloin vuoro- ja kuorolaulua. Joskus sattuu olemaan laulajien joukossa kauniita ääniä. Kansa ristii silmiään, kumartaa syvään, välistä maahan saakka ja yhtyy tuon tuostakin papin lauluun: Jumala siunatkoon meitä. Mustapukuisia munkkeja hiipat päässä, papeilla pitkät mustat hunnut, rukousnauhat käsissä seisoskelee pitkin seiniä, kulkee äänettöminä edes takaisin. Ja kansa yhä ristii silmiään ja kumartelee, ja pappien laulu kajahtelee. Viimeiseen matalimpaan ”Jumala siunatkoon meitä”’ yhtyy ensin kirkon suurin jättiläiskello kumealla äänellään, sitten kaikki kellot soittaen milloin juhlallisen vakavasti, milloin riemuiten ja ylistellen. Huomaamattamme olemme sulaneet kansan hartaaseen mielialaan, ja vakavina astelemme kirkosta muitten kanssa.”

Suurten juhlien vaikuttavia kohokohtia olivat öiset jumalanpalvelukset. Ne alkoivat jo juhlapäivän aattoiltana seitsemän aikaan ja kestivät yli puolenyön, kello yhteen. Niiden päätteeksi kirkkokansa kulki juhlallisessa ristisaatossa pyhäkön ympäri. Komeisiin kauhtanoihinsa pukeutuneet papit, pyhäinkuvain ja lippujen kantajat ensimmäisinä, rahvas perässä kierrettiin kirkon ympäri. Suitsutuksen tuoksu leijui ilmassa, kaunis messu hyväili korvia. Kaikkien pyhien muistopäivänä ristisaatto suuntautui kolmen kilometrin päähän Kaikkien pyhien skiittaan.

Tuskin oli illan pitkä jumalanpalvelus päättynyt, kun seuraava jo alkoi kello kahdelta aamuyöstä.

Kaikki eivät seuranneet vain jumalanpalveluksia. He halusivat myös tutustua luostarin ympäristöön rakennuksineen, puutarhoineen ja suurenmoisine luonteineen.

Luostarin sisäneliön rakennuksissa olivat igumenin asunto – sen tunsi hieman laajemmista ikkunoistaan – sekä munkkien kammioita, veljeskunnan ruokala ja keittiö.

Miesvieraillakin oli mahdollisuus tulla munkkien yhteiselle aterialle. Kaariholviseen, freskoin koristettuun ruokasaliin oli katettu kolme pitkää liinatonta pöytää ja niille savilautasia, puulusikoita ja iso pala pehmeää ruisleipää jokaiselle. Siellä täällä oli iso tinatuoppi kaljaa, pieni tinattu kauha, puinen suolakuppi ja iso puumalja täynnä ensimmäistä ruokalajia. Ateriat olivat yksinkertaiset, mutta terveelliset. Kurkku- ja punajuurisalaatteja, kaali- ja kalakeittoa, usein lohesta tai nieriäisestä tehtyä, sekä puuroa siemenvoisilmineen saattoi olla yhden aterian antimina. Salissa ei keskusteltu. Yksi munkkiveljistä luki katkelmia raamatusta tai pyhimyskertomuksista. Ruokalajien vaihtuminen ilmoitettiin soittamalla pientä kelloa.

Luostarin pihapiirissä oli monia työhuoneita: leipomo, vahakynttilätehdas, ikonimaalaamo, valokuvaamo, apteekki, räätälien ja suutarien verstaat sekä laaja kirjasto. Sepillä ja puusepillä oli omat työpajansa, puutarhureilla kasvimaansa ja ansarinsa. Talleissa oli vielä 1930-luvulla seitsemisenkymmentä hevosta.

Hedelmätarha oli kukkimisaikaan ja syksyn satoa kantaessaan viehättävä näky. Yksin omenapuita oli 60 lajia, niistä monet Valamossa jalostettuja. Kirsikoita ja pensasmarjoja kasvoi yli luostarin tarpeen. Kaalia ja juureksia kasvatettiin runsaasti, ne olivat veljestön keskeistä ravintoa.

Valamoa saattoi katsella puistoteillä kuljeskellen tai munkkien pienillä laivoilla ja moottoriveneillä matkaten. Veneet kiertelivät saarien lomitse tai kulkivat pääsaaren halki louhittua kanavaa myöten. Monien kirkkojen ja yhdeksän skiitan lisäksi vieras saattoi ihailla hoidettua metsää, sen luonnonvaraisia ja istutettuja puita tai erityisen rikasta pienkasvistoa. Metsän keskellä oli peltoaukeita ja kalankasvatuslampia. Valamo oli aikoinaan Suomen suurin kalan -varsinkin siian – kasvattaja.

Eniten taidettiin käydä Valamon länsirannalla Uuden Jerusalemin skiitassa, jonka luolakirkossa oli jäljennös Vapahtajan haudasta, tai Pyhityssaarella, joka oli liki peninkulmaisen laivamatkan päässä. Pyhityssaari oli ehkä koko Valamon saariston kaunein paikka. Se oli kuin paksuista diabaasilevyistä ladottu parikymmentä metriä korkea, puiden ja pensaiden somistama tasanne. Seinänjyrkkään rantatörmään oli aikoinaan syntynyt kalteri, joka kiertäen nousi vaatimattomalle skiitalle. Saaren pyhin nähtävyys oli luola, jossa oli muutamia kuvia ja aina palava lamppu. Perimätiedon mukaan juuri tähän luolaan pyhittäjäisät Sergei ja Herman asettuivat ensimmäiseksi asumaan, kilvoittelemaan erakkoina. Luolassa on Valamon luostarin alkukoti.

Lähde: Laatokka Karjalan meri, Paavo Koponen 1986

Valamo kuvina

Valamon kartta

Valamon kartan selitykset

1. Luostari
2. Hotelli
3. Esikunta
4. Aleksanterinpelto
5. Ison Skiitan mäki
6. Feofiilin mäki
7. Igumenin lammet
8. Karjahovi
9. Öljymäki
10. Niikkanan pelto
11. Lestshevo
12. Lesthevon järvi
13. Rautaveräjä
14. Ampumarata
15. Rautaveräjän mäki
16. Germanovin pelto
17. Simnjakovskin pelto
18. Simnjakovskin lampi
19. Hermanin lampi
20. Antonin lampi
21. Feodorovskin mäki
22. Papinmäki
23. Mustannenän mäki
24. Kultainen lahti
25. Antonin tie
26. Serapionin tie
27. Tiilikanava
28. Tihvinin silta
29. Kosma- Damianin kappeli
30. Kaikkien Pyhien skiitta
31. Smolenskin skiitta
32. Konevitsa
33. Getsemane
34. Uusi Jerusalem
35. Wladimirin kappeli 36. Konstanttiinon kappeli
37. Kasanin kappeli
38. Sergein kappeli
39. Pyhän Nikolaoksen skiitta, Nikolski
40. Johannes Kastajan skiitta
41. Rautaveräjän patterisaari, Kelisaari
42. Uusi eli Igumeenin hautausmaa

Konevitsa

Konevitsa kuvina