Muistelmia rajan asukkaana

Karjala tietosanakirja

Eila Teräväisen muistelmia sota- ja evakkoajalta

Muistelmia rajan asukkaana.

Olin yksitoistavuotias kun talvisota alkoi, joten muistan jonkun verran talvisotaa edeltäneen syksyn tapahtumista. Olin naapurin sokerijuurikaspellolla, kun tultiin sanomaan, että nyt alkaa liikekannallepano. Miesten piti lähteä ilmoittautumaan suojeluskunnan esikuntaan. Kaikki tapahtui yllättävän nopeasti. Vanha raja oli meistä kaukana sodan alkaessa, joten varsinaiset sotatoimet eivät tapahtuneet aivan lähialueilla.

Talvisodan päätyttyä maaliskuun 13. päivänä voimaan tulleessa välirauhan sopimuksessa Neuvostoliitto vaati rauhan ehtona Karjalan kannaksen, osan Kuusamosta ja Lapista, Hankoniemen sekä Porkkalan alueen luovuttamista. Alueiden evakuointisopimuksen voimaantultua saimme kuulla, että uusi raja tulisi kulkemaan kotikylämme läpi. Odottelimme monien jännittävien päivien ajan, kummalle puolelle kotimme tulisi jäämään. Tavarat oli pakattava mahdollista lähtöä varten. Kävi kuitenkin niin onnellisesti, että kotimme jäi Suomen puolelle ja saimme jatkaa asumistamme siinä.

Rauhanaika tuntui sodan jälkeen mukavalta, vaikka puutetta oli monista tavaroista.

Sitten tuli vuoden 1941 kesäkuu, jolloin alkoi jatkosota. Nyt meidänkin piti lähteä evakkoon. Meidät kuljetettiin kuorma-autolla Pekanmäelle. Sinne jätettiin lapset ja vanhukset ensimmäiseksi yöksi, vaikka yöpymispaikaksi oli määrätty Pohjalankila. Matka jatkui seuraavana aamuna Särkilahden satamaan ja sieltä laivalla Pihlajalahteen, josta meidät kuljetettiin Hiltulan pysäkille. Siellä meidät laitettiin Pieksämäelle vievään junaan. Junan saavuttua perille alkoi lajittelu eri kuntiin kuljetettaviin evakoihin. Meidät lähetettiin Virtasalmelle isoon maalaistaloon. Evakkomatka Virtasalmelle kesti kaikkine vaiheineen viikon.

Sijoitustaloomme ei olisi millään haluttu ottaa evakoita, mutta majoittamista hoitanut henkilö oli niin tarmokas, että sai meitä kolme perhettä sijoitetuksi ulkoaittaan. Meneillään oli lämmin kesä ja sekin majoitus kävi päinsä. Saimme käydä keittämässä ruokaa tuvan hellalla ja syödä sen tuvan pöydässä. Isäntä tunnusti viedessään meitä elokuussa Haukivuoren asemalle, että ”hyvinhän tämä aika meni kun me luultiin, että ne evakot ovat rosvoja ja ryöväreitä”.

Haukivuorella meidät laitettiin junaan ja niin alkoi evakoiden kotimatka. Rintama oli siirtynyt kauemmas ja kotiin pääsy oli taas mahdollista. Palattuamme havaitsimme, että sotilaat olivat tehneet maillemme suuret tykkipatterit, joiden täyttämisessä meillä oli iso työ. Kotiseudulle palattuamme meidän piti rakentaa uusi koti, koska olimme olleet vuokralaisina sedän kodissa. Rakentaminen oli vaikeaa, koska tarvikkeiden saanti oli hankalaa. Miehet olivat sodassa ja me naiset sekä nuorin veli olimme rakennushommissa. Sitkeydellä ja ahkeruudella saatiin uusi koti kuitenkin pystyyn. Kyllä tuntui mukavalta, kun pääsimme omaan kotiin asumaan. Sota-aikana huomasimme, kun olimme joutuneet asumaan vieraissa paikoissa monta vuotta, että sanonta ”Oma koti kullan kallis” pitää paikkansa. Toivoimme, ettei sota veisi tätä uutta kotia.

Sota-aikana neulottiin rintamasotilaille sukkia ja lapasia sekä tehtiin lakanoista miehille lumipukuja. Vanhoista vaatteista ommeltiin vaatteita lapsille, että pystyivät käymään koulussa. Kenkähuolto oli myös vaikeaa, kun piti tehdä jalkineita vanhoista kengänvarsista. Silloin pidettiin myös tallukaskursseja, joissa tehtiin tallukkaita. Tallukkaat olivat mukavat jalkineet. Tehtiin myös tuohikenkiä ja ns. puupohjakenkiä, joissa oli remmit päällä. Puutteellisissa oloissakin piti tulla toimeen, kunnes asiat rupesivat selkiytymään. Parasta oli kuitenkin se, että saimme olla kotona ja hoitaa kotiasioita. Sota-aikana miesten ollessa rintamalla, piti naisten selvitä kotitöistä ja tehtävistä.

Syksyllä 1944 tuli suuri muutos elämään, kun tehtiin rauha. Karjalaiset joutuivat taas lähtemään evakkoon. Nyt meillä luotettiin siihen, että raja tulee pysymään entisellään ja ihmiset pyrkivät pääsemään sen yli Suomen puolelle.

Elämä oli puutteellista ruoka- ja vaatehuollon puolesta. Käsityötaito lisääntyi, piti tehdä mahdollisimman paljon tarvittavia tavaroita kotona kun kaupasta ei ollut kaikkea tarpeellista saatavissa. Vuosi vuodelta elämä alkoi sujua helpommin ja olot muutenkin vakiintua. Evakot saivat uudet asutusalueet ja elämä rupesi tuntumaan helpommalta.

Onneksi on rauhanaika kestänyt, eikä ole tarvinnut sen jälkeen enää kokea sodan kauhuja.