Suuriruhtinaskuntaan v.1812

Karjala tietosanakirja

Neuvostoliitolle luovutettu osa Karjalaa oli aiemmilla vuosisadoilla ollut sekä Ruotsin että Nougorodin/Venäjän hallinnassa. Ilomantsin itäosaa lukuunottamatta Luovutetun Karjalan alueet kuuluivat Venäjälle jo ennen Haminan rauhaa v. 1809, jolloin muu Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle. Tuota jo aiemmin Venäjälle kuulunutta aluetta kutsuttiin Vanhaksi Suomeksi.

Vanhan Suomen synty

Ruotsin ollessa suurvaltakaudellaan idänsuunnassa laajimmillaan vuoden 1617 Stolbovan rauhan ja vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan välisenä aikana, muodostuin Karjalaan Täysinän v. 1595 ja Stolbovan v. 1617 rauhoissa sovittujen rajojen väliselle alueelle Käkisalmen lääni, joka hallinnollisesti oli ns. sotavoittomaana suoraan Ruotsin keskusvallan alaisuudessa. Sitä vastoin Viipurin seutu, Ruotsille jo v. 1323 Pähkinäsaaren rauhasta kuulunut osa Karjalaa kuului tuolloin Suomalaiseen aluehallintoon.

Kun Ruotsi menetti Venäjälle alueita Karjalassa Uudenkaupungin rauhassa 1721, mm. Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit, muodosti Venäjä tästä sotavoittomaastaan Viipurin kuvernementin. Viipurin kuvernementissa jäi paikallisessa lainkäytössä voimaan entiset Ruotsin lait. Sittemmin Viipurin Kuvermenttiin liitettiin myös Ruotsin Venäjälle Turun rauhassa 1743 luovuttamat osat Suomea. Nimi vaihtui 1803 Suomen kuvermentiksi. Suomen kuvermenttia kutsuttiin myös nimityksellä Vanha Suomi.

Suomen siirtyminen Ruotsilta Venäjälle

Ruotsi luovutti v. 1809 Haminan rauhassa Venäjälle jäljelle jääneen osan Suomen suuriruhtinaskuntaa sekä alueensa tuolloisen Suomen pohjoispuolelta rajalinjalla Tornionjoki-Muonionjoki. Venäjä liitti Suomen pohjoispuoliset aluuet Suomen suuriruhtinaskuntaan josta muodostettiin suoraan Venäjän hallitsijan hallinnossa oleva perustuslaillista monarkkia. Suomeen jäi voimaan silloinen Ruotsin perustuslaki. Venäjään jo aiemmin kuulunut ns. Vanha Suomi jäi vielä tuolloin suuriruhtinaskunnan ulkopuolelle, mutta sen liittämistä suuriruhtinaskuntaan alettiin suunnitella.

Vanhan Suomen liittäminen muuhun Suomeen

Vanha Suomi liitettiin keisarin joulukuussa 1811 tekemällä päätöksellä vuoden 1812 alusta osaksi suuriruhtinaskuntaa, eli Venäjän näkökulmasta katsoen "uutta Suomea". Suomalaisten puolelta keskeinen vaikutus oli mm. eräillä Ruotsin palveluksesta Venäjän palvelukseen siirtyneillä upseereilla.

Julistus teksti: http://www.histdoc.net/historia/altfinl.html#suom

Suomalaiset toimijat asian puolesta

Jo vuoden 1788 Anjalan liiton yhteydessä kaavailtiin toisaalta Vanhan Suomen yhdistämistä jälleen Suomeen, toisaalta myös Suomen irrottautumista Ruotsista. Jo aiemmin Venäjälle loikanneella Georg Magnus Sprengtportenilla olin Anjalan liittoon merkittävä vaikutuksensa, vaikkei hän itse sen valmisteluun osallistunutkaan. Anjalan liiton ideoija lienee ollut tuolloinen majuri Johan Anders Jägerhorn, jolla sen jälkeen venäjälle loikattuaan yhdessä Sprengtportenin kanssa oli merkittävä vaikutus niihin järjestelyihin joilla Suomen suuriruhtinaskunta liitettiin Venäjään.

Niin ikään Anjalan liittoon kuulunut, tuolloin vielä ruotsalainen majuri Carl Erik Mannerheim armahdettiin 1790 ja hän asettui 1795 Suomeen. Hänestä tuli aatelisena siviili henkilönä keskeinen henkilö Porvoon valtiopäivillä ja sen jälkeen merkkihenkilö suurruhtinaskunnan alkuvuosina.

Anjalan Liitoon johtajistoon kuuluneen Kenraali Carl Gustaf Armfeltin veljenpoika Gustaf Mauritz Armfelt pysyi vielä tuossa vaiheessa Ruotsin kuninkaalle uskollisena, mutta loikkasi Venäjälle vuonna 1811. Myös hänellä oli merkittävä rooli suuriruhtinaskunnan olojen järjestämisessä ja erityisesti hankkeessa Vanhan Suomen liittämiseksi suuriruhtinaskuntaan.

Vanhaan Suomeen liittyneitä ongelmia

Vanhan Suomen tultua liitetyksi osaksi suuriruhtinaskuntaa oli alueella esiintynyt lahjoitusmaa järjestelmä eräs keskeisempiä ratkaistavia ongelmia.

Lahjoitusmaassa oli varsinaisesti kysymys maanhallintaoikeudesta ja siihen liittyneestä oikeudesta määrätä alueella verotuksesta. Lähinnä Keisarille palveluksia tehneelle yläluokalle lahjoitetut lahjoitusmaat kavensivat merkittävästi niillä asuneiden talonpoikien vapautta ja taloudellista toimeentuloa. Lahjoitusmaa oikeuksia siirtyi haltijalta toisille myös vapaaehtoisin kaupoin. Järjestelmän myötä muodostui kiistanalaiseksi omistaako lahjoitus maan talonpoika vai lahjoitusmaan haltija. Paikka paikoin lahjotusmaiden talonpoikien asema heikkeni lähelle maaorjan asemaa.

Vuonna 1826 asia ratkaistiin niin, että lahjoituksen saajat saivat maihinsa täydet omistusoikeudet ja talonpojista tuli heidän lampuoteja eli vuokraviljelijöitä. Vuonna 1867 lahjoitusmaat lunastettiin valtiolle ja talonpojilla oli mahdollisuus ostaa valtiolta omaa maata. Näin olosuhteet yhtenäistyivät Vanhan Suomen ja muun Suomen välillä.